Facebook-profiilini

  

Siellä sun täällä puhuttua

Vanhustenhuollon näkymiä - Jyväskylän Syksyn tilaisuus 29.10.2018 Huhtasuon kylätoimistossa

Riitta Tynjän puheenvuorossaan esiin nostamia näkökulmia:

Huippututkija Teppo Kröger: Iso osa ikäihmisistä ei saa tarvitsemaansa apua, koska se on liian kallista 8.6.2017 klo 17:44

Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan professori Teppo Kröger johtaa Suomen Akatemian ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuhanketta.

Ikääntymistä on tutkittu Jyväskylän yliopistossa pitkään ja monipuolisesti, mutta viimeistään nyt Kröger on se mies, jota ikääntymiseen ja hoivaan liittyvissä asioissa kuunnellaan.

– Ikääntyminen ei ole Suomessa tasa-arvoista. 20-30 prosenttia yli 75-vuotiaista ei tällä hetkellä saa tarvitsemaansa apua, Kröger sanoo.

Suurimmat esteet tarvittavan tuen saamiselle ovat palvelujen saatavuus – ja hinta.

– Palveluiden hinta nousi meidän tutkimuksessamme tärkeimmäksi esteeksi, sanoo Kröger.

– Meillä on totuttu ajattelemaan, että palvelujärjestelmä takaa riittävän avun kaikissa tuloluokissa, mutta toisin näyttäisi olevan.

Krögerin johtama monitieteellinen huippuhanke tarkastelee erityisesti ikääntymisen ja hoivan ylikansallistumisen ja digitalisaation vaikutuksia.

– Keskeiset teemat liittyvät siihen, miten ikääntymisen ja hoivan ylikansallistuminen ja monikulttuuristuminen vaikuttavat, Kröger sanoo.

 

Miten valinnanvapaudesta tuli valinnanpakko?

16/08/2016 

Valinnanvapaus ei toimi vanhuspalveluissa, joissa palveluja eniten tarvitsevilla on kaikkein vähiten toimintaresursseja. Monet vanhukset eivät toivo valinnanvapautta vaan riittäviä palveluja. Heille valinnanvapaus tarkoittaa valinnanpakkoa.

Valinnanvapaus eri yksityisten palvelutuottajien välillä toimii ideaalisia markkinoita muistuttavassa tilanteessa, jossa kuluttajilla on runsaasti tietoa ja toimintaresursseja. Esimerkiksi vanhuspalvelut ovat kuitenkin erittäin kaukana tästä: palveluja eniten tarvitsevilla on toimintaresursseja ja muita voimavaroja kaikkein vähiten.

Monet vanhukset eivät toivo valinnanvapautta vaan riittäviä palveluja. Heille valinnanvapaus tarkoittaa valinnanpakkoa.

Toisaalta toisista Pohjoismaista voisi oppia myös sen, ettei valinnanvapaus sovellu jokaiseen tilanteeseen eikä se tarjoa oikotietä palvelujen laatuun ja kustannustehokkuuteen. Esimerkiksi Tukholmassa yksityisiä hoivapalvelujen tarjoajia on satoja. Huomiota on kuitenkin kiinnittänyt a-kirjaimella alkavien palveluntuottajien määrä. Esimerkiksi syyskuussa 2014 Södermalmin kaupunginosassa toimineesta 115 kotipalvelua tarjonneesta yrityksestä peräti 29 alkoi a:lla. Yritykset itsekin nähtävästi olettavat palvelujen käyttäjien tekevän valintansa, ei parhaan a-laadun tai a-luokan tehokkuuden vaan a-etukirjaimen perusteella. Vanhat ihmiset kun eivät useinkaan jaksa lukea tuottajalistaa alkua pidemmälle.

Tutkimushaastatteluissa monet vanhat ihmiset eivät itse asiassa toivo valinnanvapautta. He toivovat saavansa riittävät palvelut ja pelkäävät jäävänsä niitä ilman.

Kotona pitää pärjätä liian pitkään (ylen kysely marraskuussa 2017)

Nykyinen vanhusten hoidon linja on kaikkialla, että kotona ollaan mahdollisimman pitkään. Suuntaus on laitoksista kotiin; tämä on laajasti, poliittisesti hyväksytty linjaus.

Moni omainen on kuitenkin sitä mieltä, että kotona pitää pärjätä liiankin pitkään.

"On tehtävä näkyväksi, kuinka tyhjä mantra ”vanhusten on parasta asua kotona” on. Tietysti dementikko kokee niin. Mutta se, joka uskoo häntä, saattaa syyllistyä heitteillejättöön. Ei pidä sulkea silmiä siltä, kuinka pelokkaana ja yksin moni vanhus viettää elämänsä viimeiset vuodet."

"Vanhusten hoidon sanotaan painottuvan kotihoitoon. Tämä perustelu tuntuu olevan virallinen selitys resurssien puutteelle ja laitospaikkojen vähentämiselle. Mikäli vanhukset kokevat olonsa turvattomaksi ja toivovat laitoshoitoa, tulisi heitäkin kuulla.

"Meille on sanottu, että kunnassa on kotihoidossa yksin asuvia vanhuksia, jotka eivät pääse sängystä, ja joita hoidetaan vuoteeseen kotiavun turvin. On sanottu, että laitospaikkoihin on pitkä jono eikä vanhus ole oikeutettu edes jonotuspaikkaan."

Kotihoidon laadusta on sekä huonoja että hyviä kokemuksia. Yleinen näkemys on, että hoitajien työtaakka on paikoin mahdoton. Eivät tiheätkään käynnit aina riitä.

Hoivaköyhyys on totta

Omaisten huoli avun vähyydestä ei ole välttämättä aina turha. Professori Teppo Kröger puhuu niin sanotusta hoivaköyhyydestä, joka tarkoittaa sitä, että ihminen tarvitsee arjessaan apua, mutta ei sitä saa. Pahimmillaan ilman apua jää joka viides sitä tarvitseva ja parhaimmillaankin joka kymmenes.

Jäävätkö yksinäiset vanhukset heitteille?

Kotona asuville vanhuksille perhe ja omaiset ovat haastattelututkimusten mukaan tärkeimpiä avun antajia. Vanhuksen oma sosiaalinen verkosto ja perheiden rooli ovat vain korostuneet, kun kotihoidon luonne on muuttunut.

– Jos palvelun tarvetta jää täyttämättä julkisen sektorin puolesta, niin silloin sitä täytetään yksityiseltä sektorilta ja kaikilla ei ole varaa siihen, Kröger sanoo.

Professori Teppo Krögerin mielestä on tärkeää pitää huoli, ettei järjestelmä tukeudu liikaa muiden hyvään tahtoon. Kaikilla ei ole perhettä, ja vaikka olisikin, monella lapset asuvat kaukana.

Suomalainen hoivatyö pohjoismaisessa vertailussa Vanhuspalvelujen koti- ja laitoshoitotyön piirteitä ja

ongelmia TEPPO KRÖGER – MATTI VUORENSYRJÄ

 

Vaikka vanhusväestön terveydentilan sekä fyysisen ja psyykkisen toimintakyvyn suotuisa kehitys onkin lykkäämässä avun ja hoivan tarvetta, tosiasiana pysyy se, että huomattava osa väestöstä tulee myös jatkossa tarvitsemaan suuren määrän apua elämänsä viimeisten vuosien aikana. Kun yli 75-vuotiaiden ihmisten määrä on Suomessa seuraavien kolmen vuosikymmenen aikana kaksinkertaistumassa, on selvää, että vanhustyön palveluja on välttämätöntä lisätä (Voutilainen & al. 2007, 158–159).  Vanhuspalvelut eivät kuitenkaan ole tavaroita, joita voidaan yksinkertaisesti vain päättää tuottaa aiempaa enemmän. Vanhustyössä on kyse ihmistyöstä; vanhuspalveluja ei ole olemassa ilman vanhustyöntekijöitä eikä vanhustyöntekijöiden saatavuus ole selviö.

 

Tämä NORDCARE-kyselytutkimus kohdistettiin sekä kotihoidon että erimuotoisen palveluasumisen ja laitoshoidon perustason työntekijöille ja sillä kartoitettiin henkilökunnan työolosuhteita, työtehtäviä, työtyytyväisyyttä sekä perheen ja työn yhteensovittamista. Pohjoismaista Islanti ei ole mukana tässä tutkimuksessa.

Arkisen päivävuoron aikana suomalainen laitoksen tai asumispalveluyksikön hoivatyöntekijä hoitaa 15,0 asiakasta, kun muissa Pohjoismaissa työntekijöiden keskimääräinen asiakasmäärä vaihtelee välillä 6,1 (Tanska) ja 8,5 (Ruotsi).

Suomalaisiksi erityispiirteiksi osoittautuvat lähinnä vain työntekijöiden pitkä ammatillinen koulutus, määräaikaisten työsuhteiden yleisyys ja työn kokopäiväisyys. Ylitöitä kotihoidossa tehdään kylläkin Suomessa enemmän kuin muissa maissa, mutta toisaalta mahdollisuudet vaikuttaa työhön ja kehittyä ammatissa arvioidaan paremmiksi kuin toisissa Pohjoismaissa.

Pohjoismaista tutkimusta vanhustyöstä on tehty monesta näkökulmasta. On myös tarkasteltu vanhuspalvelujen resurssointia eri maissa.

Tutkimus Pohjoismaiden vanhustyöstä osoittaa ongelmia kotihoidossa. Asiakasmäärät ja asiakkaiden hoidon tarve on noussut, mutta kotihoitohenkilöstön määrä on laskenut yli puolessa Suomen maakuntia. Paljon kotipalveluja saavien osuus on kasvanut 34 % vuosina 2014-2016. Vanhuspalvelujen henkilöstömäärä on Suomessa Pohjoismaiden alhaisin. Alan vaihtoa miettii kaksi viidestä kotihoidon työntekijästä. Eikä syy jää epäselväksi.

Vanhusten hoitajat uupuvat Suomessa – Pohjoismainen vertailu antaa synkän tuloksen

Laaja kyselytutkimus kertoo hoitajien työpaineiden kasvaneen erityisesti vanhusten kotihoidossa. Moni miettii alanvaihtoa 2.3.2018 klo 14:33

Suomen hoitajamitoitus niukka

Vertailussa muihin Pohjoismaihin tuli ensi kertaa selvästi esiin suomalaisen hoitajamitoituksen niukkuus.

– Ensimmäistä kertaa pystyimme laskemaan tarkasti henkilökuntamitoituksen laitoshoidossa ja palveluasumisessa eri Pohjoismaissa ja tässä Suomen henkilökuntamitoitus osoittautui selvästi matalimmaksi, sanoo tutkimuksesta Suomessa vastannut professsori Teppo Kröger.

Tulokset osoittavat, että arkipäivien aamuvuorossa laitoshoitoyksiköiden henkilöstömitoitus on muissa Pohjoismaissa 26–65 prosenttia Suomen yksiköitä korkeampi. Suomessa yhtä työntekijää kohden on 4,3 asiakasta, mutta toisissa Pohjoismaissa 2,6 – 3,4.

Iltavuorossa Ruotsin ja Norjan hoitoyksiköiden henkilöstömitoitus oli 49–60 prosenttia korkeampi kuin Suomessa ja Tanskassa.

– Eettinen kuorma on aika korkea, koska et voi tehdä työtäsi kuten haluat. Sitten sellainen tilanne, että saattaa olla paperilla hyvin mitoitus, mutta sairaslomien aikana tehdään minimillä. Kyllä se monessa paikassa henkilöstövajaus iskee.

Suomalaista hoivatyötä kuvaavan raportin tulokset kertovat useista huolestuttavista kehityssuunnista ja yleiskuva suomalaisesta vanhustyön tilasta jää negatiiviseksi.

Ympärivuorokautisessa laitoshoidossa ei kymmenessä vuodessa juurikaan ole tapahtunut positiivista kehitystä ja yhä lisääntyneen kotihoidon työolot ovat heikentyneeet.

Kotihoidon asiakasmäärät ovat nousseet jokaisessa työvuorossa merkittävästi. Tämä on johtanut siihen, että suomalaisen kotihoidon työntekijöiden työpaine on noussut Pohjoismaiden korkeimmalle tasolle.

Kiristynyt työpaine näkyy sekä palkallisen että palkattoman ylityön lisääntymisenä. Luottamus kotihoidon työntekijöiden ja heidän esimiestensä välillä on kärsinyt. Työntekijät ovat kokeneet vaikutusmahdollisuuksiensa ja esimiehen tuen vähentyneen, kun samaan aikaan työhönsä kohdistuva kontrolli on lisääntynyt.

Tutkimusraportin lopussa luodaan synkkä kuva suomalaisesta hoivatyöstä.

Suomalainen hoivatyö vaikuttaa olevan noidankehässä: asiakkaiden tarpeiden lisääntyminen ja kotihoidossa myös asiakasmäärän nopea kasvu ovat johtaneet työpaineen kasvuun, mikä puolestaan on johtanut hoivatyön laadun heikkenemiseen. Tämä aiheuttaa moninaisia riskejä niin asiakkaille kuin työntekijöille, mikä on johtamassa työntekijöiden pakoon alalta. Jollei tätä syöksykierrettä pystytä oikaisemaan, suomalainen vanhuspalvelujärjestelmä on vaarassa juuri nyt, kun sitä tarvittaisiin vastaamaan nopeasti ikääntyvän väestön kasvaviin hoivatarpeisiin.

 

Vanhoja kansalaisia kohdellaan menoeränä – Se on moraalisesti kestämätöntä

Näkökulma: Vanhustenhoidon nykyinen kurjistaminen on moraalisesti kestämätöntä, ja voi johtaa ennalta arvaamattoman voimakkaaseen kollektiiviseen taakkasiirtymään, kirjoittaa tutkijatohtori Jari Pirhonen. 4.1.2018 19.28

Tulevaisuuteen satsaamista ei ole pelkästään lapsiin ja nuoriin satsaaminen. Yhtä lailla, ja vielä kiireellisempää, on myös vanhojen ihmisten hoitoon satsaaminen. Tulevaisuudessa me nimittäin joudumme elämään nykyisten päätösten luomalla moraalisella pohjalla.

Vanhustenhoidon nykyinen kurjistaminen on moraalisesti kestämätöntä, ja voi johtaa ennalta arvaamattoman voimakkaaseen kollektiiviseen taakkasiirtymään. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan laitoshoitopaikkoja on ajettu alas ilman vastaavia satsauksia kotihoitoon.

Gerontologian professori Marja Jylhä on osuvasti todennut, että nykyisin ei enää makuuteta vanhoja ihmisiä laitoksissa, sillä heitä makuutetaan yksityiskodeissaan. Tilanne on hälyttävän huono ja me kaikki tiedämme sen. Olemme yhteiskuntana hyväksymässä ajatuksen, että kansalaisista vanhimpia ja haavoittuvimpia kohdellaan menoeränä, josta voi tinkiä.

Vanhat ja haavoittuvimmat on tehty kollektiivisesti näkymättömiksi. Sen hyväksyminen, että meillä ei ole varaa hoitaa vanhoja ihmisiä parhaalla mahdollisella tavalla, ei ole mitään muuta kuin kollektiivinen heitteillejättö, josta voi aiheutua sukupolvien yli ulottuva taakkasiirtymä. Tämä taakkasiirtymä voi heikentää myös pian esikoulunsa viisivuotiaina aloittavien lasten tulevaa elämänlaatua.

Haluan meidän miettivän, mitä tulevaisuuteen satsaaminen tarkoittaa. Minkälaisia moraalikäsityksiä voi opettaa lapsille sukupolvi, joka ei pidä parasta mahdollista huolta vanhimmasta elossa olevasta sukupolvesta?

Vanhimpien ihmisten osuus Suomen väestössä on parhaillaan kovassa kasvussa. Nyt on arvovalinnan paikka. Me voimme valita kollektiivisen heitteillejätön ja taakkasiirtymän. Se on valintakysymys mihin sekä yhteisiä että omia resurssejamme käytämme.

Voimme valita toisinkin. Voimme valita sukupolvien välisen solidaarisuuden ja osoittaa, että Suomessa ei tarvitse kenenkään pelätä vanhana mahdollisesti tarvitsemansa hoidon ja avun saamisen puolesta. Mitä ajattelette, kumpi vaihtoehto on parempi esikouluaan aloittelevien lasten tulevaisuuden kannalta?

Kirjoittaja on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Gerontologian tutkimuskeskuksessa.

Tutkija: Vanhus muuttaa uuteen kotiin – päätyy potilaaksi

Vanhukset kyllä pestään, puetaan ja ruokitaan, mutta kohtaaminen ihmisenä unohtuu, sanoo väitöskirjatutkija Jari Pirhonen.

Miten vanhus kokee muuton pitkäaikaishoitoon? Harvalle se on läpihuutojuttu. Vanhan ihmisen identiteettiä horjuttavat muutenkin ikääntyminen, toimintakyvyn muutokset ja monesti myös dementoivat sairaudet.

Pitkäaikaishoitoon siirtyessään vanhus menettää kotinsa, naapurustonsa ja yleensä myös osan sosiaalisista suhteistaan. Vanhus päätyy liian usein väärään rooliin – potilaaksi – vaikka häntä pitäisi kohdella uuteen kotiin muuttaneena, yksilöllisenä ja ainutlaatuisena ihmisenä.

Yksinäisyys sentään helpottunee? Ei välttämättä. Vaikka vanhus olisi ympärivuorokautisessa hoidossa, yksinäisyys saattaa tuntua jopa entistä voimakkaammalta, jos lähellä oleviin ihmisiin ei saa luotua syvällistä yhteyttä.

Mitä löytöjä teit, kun havainnoit arkea kahdessa pitkäaikaishoidon yksikössä? Näin sekä huonoja että hyviä käytäntöjä. Liian tiukka henkilöstömitoitus ja joskus myös työntekijöiden asenne estivät persoonallisen kohtaamisen. Kiireessä työstä tuli helposti koneellista suorittamista, jolloin kaikki saivat saman rutiinikohtelun.

Palvelutalossa aistin sairaalamaisuutta, jota aiheuttivat muun muassa terveydenhuollosta kritiikittömästi kopioidut henkilökunnan työvuorot ja käytännöt. Aamuvuorot käynnistyivät aina seitsemältä, jolloin alkoivat asukkaiden aamutoimetkin. Iltapaloja jaettiin huoneisiin, vaikka niiden nauttimisesta olisi voitu luoda mukava sosiaalinen hetki ennen yöunia.

Heikentynyt toimintakyky tai toiset, liian erilaisiksi koetut asukkaat voivat jumiuttaa seuraa kaipaavan omaan huoneeseen. Yksinäisyyttä aiheuttavat myös talon käytännöt, jos esimerkiksi liikuntakyvyttömiä ei ehditä tuoda tarpeeksi usein toisten joukkoon. Onneksi näin niitäkin hoitajia, jotka aikapaineesta huolimatta osasivat kohdata vanhuksen ja ymmärsivät, että tehostettu palveluasuminen on itse asiassa kotihoitoa.

Millaista toimintafilosofiaa haluat edistää? Lähtökohdan pitäisi olla asiakkaiden persoonan säilyttämisessä ja tukemisessa; voimme olla persoonia vain niin kauan kuin muut meidät persooniksi tunnustavat. Hoitohenkilökunnan olisi syytä tutustua kunnolla asukkaaseen, arvostaa hänen omaisiaan ja ottaa heidät mukaan yksikön toimintaan. Koti siitä tulee vain, jos vanhuksia kuunnellaan ja kohdellaan yksilöinä. Muutoin pitkäaikaishoito on säilytyspaikka, johon vanhukset on helppo unohtaa.

Miten omaiset pitäisi ottaa huomioon? Heitä pitäisi kannustaa ja rohkaista olemaan nykyistä enemmän yhteydessä vanhuksiin ja ryhtymään vapaaehtoistyöntekijöiksi.

Myös säännöksiä pitäisi muuttaa. Omaisilla on yleensä valtava halu auttaa, mutta esimerkiksi hygieniasäännökset saattavat estää heidän pääsynsä vaikkapa vain keittiöön hakemaan äidilleen lasillisen maitoa. Mitä enemmän ajattelemme, että vastuu vanhusten hyvinvoinnista on palvelujärjestelmällä, sitä pontevammin meidän pitää sitä resursoida. Kokonaan vanhojen huolehtimista ei voi ulkoistaa hoitojärjestelmälle. Vastuu on meillä jokaisella.

 Jari Pirhonen, 45 Väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston terveystieteiden yksikössä ja gerontologian tutkimuskeskuksessa.

 

Tutkija Jari Pirhonen: Pitkäaikaishoidossa olevat vanhat ihmiset pitää kohdata persoonina

Vanhat ihmiset pitää kohdata persoonina, ei potilaina. Näin toteaa väitöskirjatutkija Jari Pirhonen, joka tuoreessa artikkelissaan pohtii pitkäaikaishoidossa elävien vanhojen ihmisten persoonan tunnustamisen problematiikkaa. Pirhonen työskentelee Tampereen yliopiston terveystieteiden yksikössä.

- Nykyisessä vanhojen ihmisten pitkäaikaishoidossa toimintafilosofia on monilta osin kopioitu kritiikittömästi terveydenhoidon puolelta, Pirhonen huomauttaa.

Ulkoiset ominaisuudet määrittävät, ei persoona
- Hoitojärjestelmän tarkoitus on nimenomaan tunnistaa erilaisia asioita, mutta samalla ihmisen tunnustamisen merkitystä ei ehkä huomata. Tarkoitan väitteelläni sitä, että esimerkiksi palvelutalossa asukkaiden sairauksia, toimintakykyvajeita ja tietysti myös voimavaroja osataan tunnistaa ja ottaa huomioon toiminnassa. Asukkaat määrittyvät tällöin usein hyvinkin ulkoisten ominaisuuksiensa kautta, Pirhonen toteaa.

Pitkäaikaishoidon toimintafilosofian pitäisi Pirhosen mukaan kuitenkin rakentua lähtökohtaisesti asiakkaiden persoonuuden tukemisen ympärille.

Pitkäaikaishoito on asumista ja elämistä
 - Pitkäaikaishoidossa ei itse asiassa olla hoidossa, siellä asutaan ja eletään. Sen pitäisi olla kaiken toiminnan lähtökohta, Pirhonen painottaa.

Persoonuuden tukemiseen Pirhonen on etsinyt välineitä tunnustamisen filosofiasta.
- Esimerkiksi ajatus siitä, että voimme olla persoonia vain niin kauan, kuin muut meidät persooniksi tunnustavat, on silmiä avaava  pitkäaikaishoidon yhteydessä.

Hoidokki vai persoona?

- Tunnustamisella on oikeasti suuri vaikutus vanhan ihmisen mahdollisuuksiin pitää yllä elämänikäistä identiteettiään esimerkiksi palvelutaloon muuttamisen jälkeen.
- Henkilöstö voi kohdella ihmistä joko hoidokkina tai sitten se voi tukea ihmisen aiemman identiteetin säilymistä. Jälkimmäiseen tarvitaan mm. asukkaan tuntemista eli häneen persoonana tutustumista ja hänen omaistensa arvostamista ja palvelutalon toimintaan mukaan ottamista, Pirhonen jatkaa.
Pirhosen mielestä tunnustamisen teoria olisi hyvä ottaa mukaan hoitohenkilöstön eettisen osaamisen koulutukseen tulevaisuudessa.

Vanhuus sinänsä on jo haaste identiteetille
Pitkäaikaishoitoon muuttavan vanhan ihmisen identiteetin pysyvyys on koetuksella monista syistä. Ikääntymismuutokset ja toimintakykymuutokset haastavat jo sinänsä vanhan ihmisen identiteetin ja persoonan pysyvyyttä, samoin hyvin usein dementoivat sairaudet.

- Kun siihen vielä lisätään aiemman kodin, naapuruston ja usein myös sosiaalisten suhteiden menetyksen kaltaiset psykososiaaliset menetykset, niin haaste on selvä. Siihen ei enää missään nimessä tarvita pitkäaikaishoidon rooliodotusten tuomia identiteetin muutospaineita. On ihan eri asia tulla kohdatuksi ihmisenä kuin potilaana, Pirhonen painottaa.

Pirhosen artikkeli yhdistää filosofista tunnustamisen teoriaa hoitotyöhön ja herättelee lukijaa pohtimaan pitkäaikaishoidon ympäristöjä asukkaiden ihmisyyttä ja persoonuutta kunnioittavina ja tukevina ympäristöinä. Pirhonen soveltaa artikkelissa palvelutalokontekstiin tunnettujen tunnustamisen teoreetikkojen Axel Honnethin, Arto Laitisen ja Erik Ringmarin ajatuksia persoonan tunnustamisesta.

 

Tässä 10 vinkkiä, miten vanhusten elämänlaatu tehostetussa palveluasumisessa paranee - eikä tämä maksa mitään! 16.5.2017 06.30

Ympärivuorokautista hoitoa tarvitsevien vanhojen ihmisten elämänlaatua voidaan kohottaa yksinkertaisilla keinoilla, jotka eivät paljon maksa, sanoo Tampereen yliopiston tutkija Jari Pirhonen.

Pirhonen väittelee perjantaina aiheenaan vanhojen ihmisten hyvä elämä tehostetussa palveluasumisessa.

Tässä Pirhosen kymmenen vinkkiä hyvään elämään. Nämä asiat on helppo toteuttaa eivätkä ne maksa mitään.

Asenne

Usein sanotaan, että ei käytössä olevalla rahalla ei saa parempaa, mutta ei se oikeasti niin ole. Oikea asenne ei maksa mitään. Asenne ei ole resurssikysymys. Asenne on johtamista, kouluttamista ja työkulttuuria.

Kuka minä olen

Moni vanha ihminen on kertonut Pirhoselle, että kaikkia ohjaajia ei kiinnosta lainkaan, "kuka minä olen". Mistään henkilökohtaisesta ei puhuta. Saatetaan puhua vain hoitoon liittyvistä asioista.

Koti

Yleensä palvelun tarjoajat painottavat, että vanhojen ihmisten palvelutalo ei ole laitos, vaan koti. Siitä huolimatta käytännössä toimitaan enemmän sairaalasta ja terveydenhuoltopalveluista omaksuttujen sääntöjen mukaan. Asukkaat eivät ole potilaita tai hoidokkeja, vaan vuokraa maksavia omassa kodissa asuvia vanhoja ihmisiä.

Elämäntyyli

Tuetaan vanhan ihmisen aiempaa elämäntyyliä ja tapoja. Tarjotaan mahdollisuuksia olla konkreettisesti yhteydessä omaan elämänhistoriaan. Jos joku on harrastanut moottoripyöräilyä, miksi ei voisi hankkia palvelutalon kellariin pyörää, jota voi näprätä. Liika terveysterrorismi on pahasta. Ei rasvatonta maitoa pitäisi olla pakko juoda, jos ei halua.

Kahvit vieraille

Helpotetaan sitä, että läheiset voivat käydä tapaamassa. Kun vieraita tulee, tarjotaan kahvia, se on suomalainen tapa. Koska vanhan ihmisen omissa huoneissa ei yleensä ole vesipisteitä tai kahvinkeittimiä, palvelutalon pitää tarjota ne kahvit. Pumpputermospullo pitäisi olla olla valmiina.

Skype-yhteys

Järjestetään mahdollisuus olla yhteydessä lähiomaisiin, esimerkiksi lastenlapsiin Skype-yhteyden avulla. Ainakin mahdollisuus pitää tarjota. Kun ihminen muuttaa palvelutaloon, pitäisi olla rutiinia kysyä, onko lapsia tai lapsenlapsia, voimmeko tehdä jotakin, joka auttaa yhteydenpidossa.

Yhteisöllisyys

Tarjotaan palvelutalon asukkaille mahdollisuus osallistua oman yhteisönsä elämään esimerkiksi kotitöitä tekemällä. Pirhonen kertoo monasti kuulleensa palvelutalon asukkaalta kysymyksen: miksi täällä ei saa tehdä mitään?

Tunteet

Kaikenlainen tunneilmaisun tukeminen on ensiarvoisen tärkeätä. Jopa riitely voi joskus olla hyvä asia. Riidassa vanha ihmisen pääsee sanomaan: Katso, minä olen täällä. Ei sitä pidä pelästyä. Pitää osata kuunnella tarkemmin.

Tervehtiminen

Tervehtiminen on erittäin tärkeätä. Eräs vanha nainen kehui kerran Pirhoselle, että hän on nyt hyvällä osastolla. Kun Pirhonen kysyi, miksi se toinen paikka oli huono. "Siellä ei tervehditty", oli naisen vastaus. Näinkin pieni asia tekee ison eron.

Huumori

Huumori on erittäin tärkeitä. Moni palvelutalon asukas on kertonut Pirhoselle nauttivansa hirveästi siitä, että ohjaajilla on aikaa vitsailla. Leikinlaskuun jokaisella hoitajalla on aikaa. Huumorin avulla ratkeaa myös moni hankala tilanne.

 

Tutkija tylyttää meitä kaikkia: "Olemme yhteiskuntana hyväksymässä ajatuksen, että vanhusten hoito on meille liian suuri menoerä"

Tutkijatohtori Jari Pirhosen mielestä vanhusten hoitoon pitää suosiolla panna lisää rahaa tai sitten kansalaisten pitää itse hoitaa vanhoja ihmisiä. 2.12.2017 klo 08:30

Tamperelaisella Jari Pirhosella on monta titteliä: tutkijatohtori, lähihoitaja ja vapaaehtoistyöntekijä. Kaikki liittyvät tavalla tai toisella vanhojen ihmisten hoitoon.

Pirhosen mielestä poliitikot ja virkamiehet ovat syöttäneet yhteiskunnallemme ajatuksen, jonka mukaan vanhusten hoito maksaa liikaa ja siitä pitää leikata. Pirhosen mielestä asia on juuri päinvastoin.

– Meiltä jää huomaamatta, että jos katsotaan Suomen demografista kehitystä, se on päälle ysikymppiset, joiden määrä kasvaa eniten. Sitten meillä on kuitenkin kova vimma, että sieltä juuri pitäisi leikata.

– Laitoshoitopaikat on ajettu aika hyvin alas, ei ole kohta enää geriatrisia sairaaloita. Eli kaikkien pitäisi olla kotona tai tehostetussa palveluasumisessa.

– Se vain on kestämätön yhtälö, että raha otetaan pois, kun apua tarvitsevien ihmisten määrä lisääntyy, Pirhonen sanoo.

Lisää bileitä palvelutaloon

Jari Pirhonen on perehtynyt käytännön vanhustenhoitoon työssä lähihoitajana palvelutaloissa. Tänä vuonna hän väitteli Tampereen yliopistossa. Gerontologian alaan kuuluva väitöskirja perustuu havaintoihin ja haastatteluihin tehostetun palveluasumisen yksikössä.

Pirhonen törmäsi kummalliseen ilmiöön.

– Kun ihminen muuttaa omasta kodista palvelutaloon, tapahtuu jotain merkillistä. Ihminen persoonana saattaa muuttua näkymättömäksi. Häntä aletaan kohdella hoidokkina, pahimmillaan potilaana. Se syy, miksi ihminen tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa, alkaa määrittää sitä ihmistä enemmän kuin se, mitä ihminen on ikänsä ollut.

Pirhonen kaipaa persoonallista otetta – esimerkiksi bileitä.

– Heti, kun ihminen muuttaa palvelutaloon, pitäisi pitää tuparit. Silloin kaikki tutut näkevät, että olen muuttanut ja tutustun uusiin ihmisiin siellä paikassa. Hyvänen aika, aikuinen ihminen muuttaa, pidetään tuparit!

Geriatrian professori Jaakko Valvanne on puhunut vanhustyön iloisesta vallankumouksesta. Pirhonen pitää ajatusta nerokkaana.

– Valvanteen motto on turvallisuuden maksimoinnista elämisen maksimointiin. Juuri tähän pitäisi mennä. Ei sillä tavalla, että jos asut palvelutalossa, et voi mennä keittiöön, jos sinulla ei ole hygieniapassia. Mikä ihmeen koti se sellainen on?

– Kerran puhuin hoitajien kanssa bileiden pitämisestä. He sanoivat, että he olisivat kerran tehneet popcorneja, mutta heille sanottiin, että ei saa tehdä niin, koska vanhat ihmiset voivat tukehtua niihin

Jari Pirhonen ei hyväksy ajatusta, että Suomella ei olisi varaa hoitaa vanhuksia. Pirhosen mielestä se on arvovalintakysymys.

– Meillä ei ole mitään syytä ajatella, että voimme ulkoistaa vanhoista ihmisistä huolehtimisen hoitosektorille. Se on täysin kestämätöntä. Tai sitten meidän täytyy olla valmiita resurssoimaan lisää tosi rajusti. Jos ulkoistan isäni ja äitini hoidon yhteiskunnalle, minun pitää myös rahoittaa se ihan mukisematta.

Yhtenä ideana Pirhonen heittää väliaikaisen vanhustenhoitomaksun 20–30 vuotta eteenpäin, kunnes suuret ikäluokat ovat poistuneet keskuudestamme. Tai sitten pitää panna omat hihat heilumaan. Pirhonen toimii itse vapaaehtoisena tamperelaisessa Arvokas vanhuus ARVA ry:ssä.

– Ideana on, että kansalaiset ottavat vastuuta siitä, että vanhojen ihmisten hyvän elämän edellytykset vahvistuvat. Me teemme kaikenlaista – vedämme juhlia ja retkiä. Meillä on unelmatehdas, jossa toteutetaan ihmisten toiveita.

– Eli jos et ole valmis resurssoimaan lisää, alapa tehdä itse.

Vanhusten hoidon ajattelemisen pitäisi lähteä tiukasti siitä, että vanhuus on osa elämää. Sitä ei voi, eikä pitäisi edes yrittää hoitaa.

– Jos vanhuus sinällään halutaan unohtaa, muuttuu koko käsitys ihmisyydestä, Pirhonen sanoo.

Palveluasumisella ei voi tähdätä vanhuksen hoitamiseen, sillä vanhuutta ei voi hoitaa. Varsinainen hoito pitäisi Pirhosen mukaan nähdä pitkäaikaishoidossa vain yhtenä hyvinvoinnin osana.

 

Jkl budjetti 2019

Vanhuspalveluiden visioksi on asetettu ”Vahvasti omaan pärjäämiseensä luottava ikääntynyt asukas ja ikääntyneiden omaehtoista elämää tukeva ympäristö”. Toiminta-ajatuksena on ”Riittävien ja vaikuttavien palveluiden, tukitoimien tarjoaminen sekä vaikuttaminen ympäristöön ja rakenteisiin, jotta ikääntyneet voivat elää omaehtoista elämää.” Jyväskylässä tavoitteeksi on asetettu, että 75 vuotta täyttäneistä 93 % asuisi kotona tai kodinomaisessa asunnossa vuoteen 2025 mennessä.

Vuoden 2017 lopussa (31.12.) kotona asuvien yli 75-vuotiaiden osuus oli 92,7 % ikäluokasta (arvioluku 10 309). Ennusteen mukaan vuonna 2020 kaupungissa on arviolta
11 300 yli 75-vuotiasta asukasta. Vuonna 2025 yli 75-vuotiaita arvioidaan olevan 14 840 ja vuonna 2030 jo lähes 17 500. Myös yli 80-vuotiaiden ja yli 85-vuotiaiden asukkaiden määrät lisääntyvät voimakkaasti.

Vanhuspalveluiden valvontatehtävät ovat viimeisten vuosien aikana lisääntyneet huomattavasti (oma tuotanto, ostopalvelut, palveluseteli, tukipalvelutuottajat sekä hoivapalvelutuottajat, joilla ei ole kaupungin toimeksiantoja), joista mm. palveluntuottajien kanssa tehtävä yhteistyö, uusien palveluntuottajien hyväksymiset sekä palvelujen hankinnat yhteistyössä hankintakeskuksen sekä palveluyksiköiden kanssa (kilpailutukset) vaativat substanssiosaamista. Valvontakoordinaattorien resurssia vahvistetaan yhdellä henkilötyövuodella.

Tulokertymä vanhuspalveluissa alenee vuosittain mm. 0-maksuluokan asiakkaiden lisääntyessä.

Palveluohjaus ja kotona asumisen tukeminen

Kotihoidon henkilöstöresurssia vahvistettiin 2018 syksyllä 10 lähihoitajalla (näistä 5 henkilöä kotiutustiimiin). Tämä on toimenpiteenä Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintoviraston tarkastuksessa esille tulleeseen henkilöstön psykososiaalisen kuormituksen vähentämiseen. Siis AVI huomautti.

Turvapalveluissa hälytysten määrä on kasvanut noin 20 000 hälytyksellä vuodessa. Turvapalveluun siirretään kotihoidosta yksi työntekijä hälytysten määrän lisääntymisen vuoksi. Etäpalveluita ja sähköistä asiointia kehitetään osana asiakkaan palveluprosessia. OIVA-keskuksessa ja turvapalvelussa. Turvapalveluiden osaksi otetaan asiakkaiden yökamera -toiminta. Osana kotihoidon kehittämistä siirrytään koneelliseen lääkkeiden annosjakeluun vuoden 2019 aikana. Kotihoitoon hankitaan lisää kannettavia laitteita kirjaamiseen ja asiakasarvioiden tekoon sekä sähköpyöriä asiakaskäyntien sujuvoittamiseksi.

Ympärivuorokautinen asuminen ja hoito

Vanhuspalveluiden palvelurakenteen mukaisesti laitospaikkojen määrän ja tehostetun palveluasumisen kasvua hillitään. Koska asiakkaat asuvat kotona ja heille mahdollistetaan palveluita yhä enemmän ja pidempään kotihoidossa, ympärivuorokautisiin palveluihin tullessaan heidän toimintakykynsä ja terveydentilansa on entistä alhaisempi. Pitkäaikaishoidon ja tehostetun palveluasumisen jonotusaika on lain mukaisesti enintään 3 kuukautta.

Keljon palvelukeskuksen B-talon kiinteistön kunnon vuoksi lyhytaikaishoidon yksikkö Akseli ja Elina muuttaa Väinönkadun palvelukeskuksen tiloihin 2019 kevään aikana. Väinönkadun asukkaat sijoittuvat joko kaupungin omissa yksiköissä vapautuville paikoille tai ostopalveluun. Henkilöstö sijoittuu muihin tehtäviin Jyväskylän kaupungilla; mm. yksiköihin, joissa on lisäresurssin tarvetta sekä henkilöstön eläköitymisen kautta avautuviin toimiin.

Väinönkadun nykyisistä asukkaista 10 sijoittuu suunnitelman mukaan kaupungin omissa yksiköissä vapautuville asiakaspaikoille ja 38 asiakasta ostopalvelupaikoille, joiden arvioitu kustannusvaikutus on nettokustannuksina noin 805 000 euroa.  He siis joutuvat muuttamaan pois omasta kodistaan, kun sinne muuttaa muita.

 

2017

2018

2019

 

%

 

 

 

 

 

 

Tunnusluvut

 

 

 

 

 

Omaishoidon tuen saajat 31.12.

845

775

900

125

16,1 %

Omaishoidon tuen yli 75-v hoidettavat vuoden aikana (% ikäluokasta)

3,1 %

3,1 %

3,6 %

0,5 %

16,1 %

Perhehoito, hoitovuorokaudet

1 889

2 500

3 285

785

31,4 %

Kotona asuvat 75 vuotta täyttäneistä (%)

92,5 %

91,0 %

91,0 %

0

0,0 %

Säännöllisen kotihoidon asiakastunnit

 

 

 

 

 

oma toiminta

216 475

233 490

229 000

-4 490

-1,9 %

ostopalvelut

107 706

116 910

113 100

-3 810

-3,3 %

palvelusetelit

23 768

24 000

34 300

10 300

42,9 %

Säännöllisen kotihoidon asiakasmäärä (31.12.)

 

 

 

 

 

oma toiminta

1 006

1 177

1 200

23

2,0 %

ostopalvelut

426

563

500

-63

-11,2 %

palvelusetelit

54

55

60

5

9,1 %

 

 

 

 

 

 

Säännöllisen kotihoidon yli 75-vuotiaat asiakkaat vuoden aikana (ikäluokasta)

15,3 %

16,0 %

16,0 %

0

0,0 %

Säännöllisen kotihoidon yli 75-vuotiaat asiakkaat ikäluokasta 30.11. (THL)

10,3 %

11,0 %

11,0 %

0

0,0 %

Ympärivuorokautinen asuminen ja hoito,  hoitopäivät

 

 

 

 

 

(1) Tehostettu palveluasumien (24/7)

352 850

405 100

357 714

-47 386

-11,7 %

oma toiminta

188 421

212 000

188 949

-23 051

-10,9 %

ostopalvelut

137 904

163 900

139 520

-24 380

-14,9 %

palvelusetelit

26 525

29 200

29 245

45

0,2 %

(2) Pitkäaikaishoito

41 419

35 610

34 310

-1 300

-3,7 %

Ympärivuorokautinen asuminen ja hoito,  yli 75-vuotiaat

 

 

 

 

 

Ympärivuorokautinen asuminen ja hoito yhteensä (31.12.)

9,7 %

10,9 %

9,0 %

-1,9 %

-17,4 %

tehostettu palveluasuminen (24/7) 

8,7 %

10,0 %

8,1 %

-1,9 %

-19,0 %

pitkäaikaishoito

1,0 %

0,9 %

0,9 %

0,0 %

0,4 %

 

 

 

 

 

 

Mittarit

 

 

 

 

 

Kotihoito, tehokkuus (asiakastyön osuus)

53,0 %

60,0 %

60,0 %

0

0,0 %

Käyttöaste

 

 

 

 

 

lyhytaikainen hoito (Akseli ja Elina)

100,6 %

98,0 %

98,0 %

0

0,0 %

tehostettu palveluasuminen, oma tuotanto

97,4 %

98,0 %

98,0 %

0

0,0 %

pitkäaikaishoito

99,5 %

100,0 %

100,0 %

0

0,0 %

Jonotusaika palveluihin

46

max 90 vrk

max 90 vrk

 

 

palveluasuminen

47

40

30

-10

0,0 %

pitkäaikaishoito

45

20

20

0

0,0 %

 

->  Tehostettu palveluasuminen ja ympärivuorokautinen asuminen ja hoito vähenee, mikä merkitsee, että

-> Säännöllisessä kotihoidossa entistä huonokuntoisempia. mutta silti

-> säännöllisen kotihoidon tunnit omassa palvelussa ja osto-palvelussa vähenee, mutta

-> palvelusetelit kasvaa

_______________________________________________________________

ELÄKELÄISVOIMAA – Jyväskylän Kevään tilaisuus 22.3.2018/Riitta Tynjä

”Eläkepommi räjähtää käsiin! Emme selviydy suurten ikäluokkien eläköitymisestä ilman radikaaleja toimenpiteitä. Kansantalous ei kestä suomalaisen yhteiskunnan harmaantumista. Emme voi jatkaa entiseen malliin.” – Hyvät ystävät, näinhän meille vakuutetaan päivästä toiseen.

Sen sijaan meille esitetään

”On nostettava eläkeikää ja leikattava eläkekarttumaa. On otettava käyttöön indeksijäädytykset. Lääkekorvauksia on leikattava ja asiakasmaksuja sekä omavastuuosuuksia nostettava. Ei puhettakaan siitä, että puoliväli-indeksi voitaisiin palauttaa - ansioindeksistä nyt puhumattakaan. Ja minimieläkkeiden korottamiseen meillä ei yksinkertaisesti ole varaa.”

 – Tämä kaikki on pyhää mantraa, jota toistetaan ja jota ei saa kyseenalaistaa. Tämä on päättäjien ja talouden puhetta. Sitä on tavallisen kansan kiltisti uskottava ja noudatettava. – Vai onko?

Viime ajat on toisteltu, kuinka tarvitsemme soten, jotta selviämme ikääntymisen aiheuttamista kustannuksista. Siis -  kun väki vanhenee ja kremppaantuu ja tarvitsee hoitoa - mikä tietysti maksaa - niin ratkaisuna on sote, jossa maakunnat joutuvat tiukan budjettikurin alaisina tekemään rajuja leikkauksia ihmisten tarvitsemiin palveluihin. Hallitus tavoittelee edelleen utopistista 3 miljardin säästöä, josta 0,7 miljardia tulisi vanhuspalveluista.

Näin arkijärjellä varustettuna mietin, että kun ikääntyneiden määrä ja myös hoidon tarve kasvaa, niin miten on mahdollista, että kustannukset vähenisivät? Voiko se tapahtua muutoin kuin, että hoidon hinta pienenee? Se taas tapahtuu niin, että hoidon määrä ja laatu laskee. Aletaan valikoida, ketä kannattaa hoitaa. Ikä tulee yhdeksi kriteeriksi. Näin on jossain määrin jo tapahtunut. Tietynikäisiä ei lähetetä jatkotutkimuksiin. Kela ei korvaa yli 67-vuotiaiden terapiakuluja. Jne. Voi vain kuvitella, mitä tapahtuu, kun tällä tiellä mennään kyllin pitkälle. En rohkene sitä edes ääneen sanoa.

Valtio aikoo säästää vanhuspalveluista ensi vuosikymmenellä joka vuosi lähes miljardi euroa. Nordic Healthcare Group on laatinut STM:lle ja valtioneuvoston kanslialle tarkat laskelmat, miten säästöt voidaan toteuttaa. Se esittää mm., että nykyisen tehostetun palveluasumisen asukkaista 40 % siirretään ns. ”kotihoivaan”. Käytännössä vanhukset asuisivat omissa pikku- asunnoissaan, joissa hoitajat kävisivät antamassa heille lääkkeet. Siis ihmiset, jotka tarvitsevat ympärivuorokautista hoitoa asuisivat yksin kotonaan! Säästöä tulisi, kun he maksaisivat kaikki asumisen ja elämisen kustannukset itse. Tällöin ei tietysti tarvittaisi myöskään henkilökuntaa niin paljon kuin nyt tehostetussa palveluasumisessa. Kotihoidon tuottavuuden arvioidaan kasvavan niin, että saadaan lähes 400 miljoonan euron säästöt. Tällainen ihmisten heitteille jättäminen ”säästää” varmaan vieläkin enemmän -  ei vain uskalleta ääneen sanoa, miten se tapahtuu.

Hoidon heikentämistä ei tapahdu jossain hamassa tulevaisuudessa vaan se on läsnä tässä ja nyt. Tutkimus Pohjoismaiden vanhustyöstä osoittaa ongelmia kotihoidossa. Asiakasmäärät ja asiakkaiden hoidon tarve on noussut, mutta kotihoitohenkilöstön määrä on laskenut yli puolessa Suomen maakuntia. Paljon kotipalveluja saavien osuus on kasvanut 34 % vuosina 2014-2016. Vanhuspalvelujen henkilöstömäärä on Suomessa Pohjoismaiden alhaisin. Alan vaihtoa miettii kaksi viidestä kotihoidon työntekijästä. Eikä syy jää epäselväksi.

Jo nyt saamme lukea otsikoita, joiden mukaan vanhus on ollut päiväkausia kotonaan ilman ruokaa, kun palveluntuottajien välillä on sattunut tietokatkos. Siis aikana, jolloin kaikessa vannotaan digitalisaation nimiin! Tai kuulemme, kuinka muistisairas on harhaillut ulkona pakkasessa osaamatta palata kotiinsa. Niin - kotihan on ihmisen paras paikka. - Tämä on toinen mantra, jota hoetaan kaiken aikaa. Eihän kukaan halua mennä laitokseen, kun voi asua kotonaan. Vaikka se olisi sitten käytännössä ihmisen heitteille jättämistä. Tosiasiassa moni haluaa laitokseen, ettei joutuisi olemaan yksin ja turvattomana omassa kodissaan. Kun ihmisten auttamiseen ja hoitamiseen tarkoitetut resurssit vedetään äärirajoille, kärsii vanhuksen lisäksi niin hänestä huolissaan olevat omaiset kuin parhaansa tekevät työntekijätkin. Ainoa tyytyväinen lienee kirstunvartija, joka iloitsee, ettei budjetti ylity. Muulla ei ole niin väliä.

Meitä ikäihmisiä on monenlaisia. Niin kuin ihmisiä ylipäätään. Osa sairastuu jo nuorena ja joutuu kituuttamaan pienellä eläkkeellä koko ikänsä. Toiset ovat terveitä vielä kahdeksankymppisinä. Eliniän odote on pidentynyt. Moni jatkaa työelämässä eläkeiän saavutettuaan. Emme ole mikään homogeeninen joukko. Silti eläkeläisistä puhutaan yhtenä isona massana, joka on suuri kuluerä yhteiskunnalle. Jonka takia on leikattava palveluista ja pantava ihmiset maksamaan yhä kasvava osuus hoidostaan. Jo nyt Suomessa on asiakasmaksujen osuus huomattavan suuri verrattuna moniin muihin maihin. Soten myötä paine maksujen nostamiseen kasvaa. Ihan vielä emme ole sentään kuten jenkkiyhteiskunnassa, jossa hoitoa ei saa, ellei ole varaa ostaa vakuutusta. Sen sijaan olemme yhteiskunnassa, jossa moni joutuu päivittäin valitsemaan, ostaako ruokaa vai lääkkeitä, kun rahat eivät riitä molempiin. Ajoissa hoitoon hakeutumista viivytellään, koska ei ole varaa terveydenhuollon maksuihin. Tämä tulee pidemmän päälle kalliimmaksi niin ihmiselle itselleen kuin myös yhteiskunnalle. Maksuton perusterveydenhuolto olisi paljon edullisempaa.

Sen sijaan, että ikäihmisistä puhutaan kulueränä, tulee nostaa julkiseen keskusteluun näkökulma, jossa meidät nähdään voimavarana. On tutkimuksia siitä, kuinka suuren määrän työtunteja isovanhemmat tekevät esim. lastensa perheissä hoitoapuna. Sen vaikutus bruttokansantuotteeseen on helppo laskea. Ikäihmisten panos kaikenlaisessa vapaaehtoistyössä ei ole vähäinen. On lukumummoja ja- vaareja. Ja vaikka mitä muuta. Tiedämme, että usein ikääntyneen ihmisen omaishoitajana on hänen ikääntynyt puolisonsa. Millaisia summia yhteiskunta säästääkään!

Paitsi yksittäiset ihmiset, myös eläkeläisjärjestöt ja muut yhdistykset tekevät tärkeää työtä ikäihmisten parissa. Näin myös tämän tilaisuuden järjestäjätaho Jyväskylän Kevät. Kiitos tästä! Mahdollisuudet toisten tapaamiseen ja yhteiseen toimintaan pitävät mielen virkeänä. Kroppakin pysyy kunnossa, kun hieman jumpataan omaan tahtiin. Kahvittelu ja ruokailu toisten seurassa piristävät toisin kuin yksin kotona nyhjöttäminen. Tämä on sitä paljon puhuttua ennalta ehkäisevää toimintaa, johon yhteiskunnan tulee panostaa nykyistä enemmän. Ei ole liikaa vaadittu, että Jyväskyläkin tarjoaisi eläkeläisjärjestöille ilmaiset kokoontumistilat monien muiden kuntien tapaan. Päiväkeskusten lakkauttaminen oli meillä viime syksynä uhkana, joka onneksi väistyi. Niiden määrää ja sijaintia aiotaan tarkastella hyvinvointisuunnitelman toteuttamisen yhteydessä. Päätös jättää kaiken auki. Se voi olla mahdollisuus, mutta myös uhka. Siksi on tärkeää, että me kuntalaiset voimme seurata asiaa ja olla prosessissa mukana.   

Mielestäni julkinen puhe eläkeläisten syyllistämisestä on tarkoitushakuista. Tietyt tahot haluavat purkaa viimeisetkin rippeet suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta ja alistaa kaiken markkinoille. Puheet tasa-arvosta ja ajatus siitä, että kaikista pidetään huolta – tämä on markkinamiesten mielestä vanhanaikaista.

Itse pidän tärkeänä, että aiempien sukupolvien työ ei menisi hukkaan. Me emme alistu, emmekä anna periksi. Me voimme vaikuttaa. Yhdessä olemme enemmän. Me emme ole mikään loppusijoitusta odottava jäte. Olemme yhteiskunnan voimavara. Olemme täysivaltaisia kansalaisia, joilla on yhtäläiset oikeudet ikään ja asuinpaikkaan katsomatta. Kun me tämän tiedostamme ja muistamme, me saamme voimaa toimintaamme paremman tulevaisuuden puolesta. Tehdään se yhdessä!

 ______________________________________________________________________

     

Asunnottomien yö-tapahtuma Jyväskylässä 17.10.2016

Kirjailija Zacharias Topelius kirjoitti jo vuona 1858 Helsingfors Tidningar-lehdessä otsikolla ”Rakentamista vai keinottelua?” asumisen ahnetta hinnoittelua vastaan mm. seuraavin sanoin: ”Kiskontatalouden vallitessa hyödykkeiden hinnat eivät määräydy kustannusten perusteella vaan sen mukaan, miten paljon myyjä voi lohkaista puutetta ja muita hänelle edullisia olosuhteita hyväksi käyttäen”.

Näinhän se on ikävä kyllä tänäkin päivänä. Asuminen on perusoikeus, mutta ihmisten hädänalaista asemaa käytetään surutta hyväksi asuntomarkkinoilla. Kun kysyntä on suurempaa kuin tarjonta, on myyjän markkinat ja hinnat voidaan pitää korkealla. Ihmisen perusoikeudella käydään siis kauppaa. Meillä on asunnottomuutta, koska ihmisillä ei ole yksinkertaisesti varaa asuntoon. Ei edes pieneen vaatimattomaan vuokrayksiöön.

Yhteiskunnan tehtävänä on kuitenkin turvata ihmisten perusoikeudet.

Kelan kohta eläköityvä pääjohtaja Liisa Hyssälä esitti, että asumiskustannuksia saataisiin alas, jos asumistukimenoista siirrettäisiin puolet kuntien maksettavaksi. Ikään kuin, että kuntien kiinnostus asiaan sitä kautta heräisi.

Hyssälän esitys ei mielestäni osu oikeaan. Asumistukeahan myönnetään etupäässä hakijan pienituloisuuden perusteella. Tällöin tulisi kiinnittää huomiota siihen, miten ihmiset tulisivat toimeen tuloillaan ilman asumistukea ja toimeentulotukea. Polttopisteeseen nousee silloin työ ja työstä saatava riittävä palkka. Näiden asioiden eteen tarvitaan toimenpiteitä.

Jyväskylässä on ns. taloudellinen huoltosuhde verrattuna useisiin suuriin kaupunkeihin heikko. Keskitulot meillä ovat pienemmät kuin kymmenessä suurimmassa kaupungissa keskimäärin. Tämä johtuu opiskelijoiden ja työttömien runsaasta määrästä.  Ja tästä syystä asumistukimenot ovat suuret.

Jos Hyssälän esitys toteutuisi, Jyväskylää rangaistaisiin siitä, että olemme opiskelijakaupunki ja toisaalta siitä, että meillä on korkea työttömyys. En ymmärrä, miten tämä toisi meille lisää kohtuuhintaisia asuntoja. Päinvastoin, kaupungin intressissä olisi kaavoittaa rikkaille ökytontteja ja saada köyhät muuttamaan pois kunnasta.  

Nykyiseen kehnoon tilanteeseen on monia syitä. Yksi niistä on ollut päätös luopua vuokrasääntelystä. Tähän tulisi ehdottomasti palata.

Kuntien maapolitiikalla ja kaavoituksella voidaan jossain määrin vaikuttaa asumisen loppuhintaan, kun tonttitarjontaa on riittävästi. Rakentamattoman kaavoitetun maan kiinteistöveron nosto on yksi keino vaikuttaa.

Näkisin kuitenkin, että kunnan oman asuntotuotannon elvyttäminen Jyväskylässä olisi ensiarvoisen tärkeää. Ei tarvita ylellisiä saunallisia yksiöitä. Tarvitaan tavallisia kohtuuhintaisia, pieniä asuntoja, joissa pienituloisellakin on varaa asua. Ei se sen kummempaa olisi - poistaa asunnottomuutta kaupungin omin toimenpitein – rakennuttamalla ja samalla myös työllistämällä.

__________________________________________________________ 

  

 

Dia1.JPG



Dia2.JPG

Dia3.JPG

Dia4.JPG

Dia5.JPG

Dia6.JPG

Dia7.JPG

Dia8.JPG

Dia9.JPG


Vaihtoehtoja sote-sotkulle-seminaari 14.3.2015

Hyvät ystävät

Olin toissapäivänä Keski-Suomen SOTE 2020- hankkeen infossa. Tilaisuuden alussa kerrottiin sote-hankkeen taustoja, joita ovat:

* Ikärakenteen muutos

* Henkilöstön ikääntyminen

* Hyvinvointi- ja terveyserojen kasvaminen

* Vaikeus saada koottua rahoitusta

* Perusterveydenhuollon rapautuminen

No, ikääntyminen on tosiasia. Sille ei voi sotekaan mitään. Ikääntymisen myötä hoidon ja palvelujen tarve kasvaa. Tämä merkitsee vääjäämättä myös menojen kasvua. Ellei sitten aiota jättää osaa väestä hoitamatta. Niinhän tosin tapahtuu jo nyt. Tähän mennessä tapahtunut palvelujen keskittäminen ja lähipalvelujen lakkauttaminen on jo osaltaan ollut kiihdyttämässä hyvinvointierojen kasvua. Köyhällä ei ole rahaa matkustaa terveysasemalle, jos se on kovin kaukana. Se, että perusterveydenhuollon on annettu rapautua, on ollut tietoista politiikkaa. Hyvinvoiva keskiluokka käy työterveyshuollossa ja käyttää lapsiaan vakuutuksen turvin yksityisellä. Ketä kiinnostaa terveysasema, jossa käyvät vain työttömät ja eläkeläiset, jos hekään. Ei se kiinnosta päättäjiä, eikä lääkäreitä. Ja lääkäreiden puutteella poliitikot sitten perustelevat terveysaseman lakkauttamisen tai yksityistämisen.

No, miten nyt karille ajanut sote olisi viiden miljoonapiirin tai 19 kuntayhtymän avulla ratkaissut nuo alussa esittämäni ongelmat.

Meille näytettiin tilaisuudessa kuvioita, joiden mukaan sosiaali- ja terveystoimen ammateista todellakin jäädään sankoin joukoin eläkkeelle. Samaan aikaan kuitenkin koulutetaan alalle ihmisiä. Mutta heistä kuulemma iso osa keskeyttää opinnot tai siirtyy työskentelemään muihin tehtäviin. Olisikohan tähän joku muu ratkaisu kuin suuri sote?

Uusi eduskunta saa joka tapauksessa soten käsiteltäväkseen. Toissapäivänä eräässä toisessa tilaisuudessa kuulin, että uusi esitys tultaisiin antamaan eduskunnalle vuonna 2017. Joten se jumalaton kiire taisikin kaikilla loppua tähän.

No, tänään meillä on mahdollisuus kuulla monia mielenkiintoisia puheenvuoroja tämän asian tiimoilta. Meillä on mahdollisuus keskustella ja pohtia, mikä uusi asento olisi syytä ottaa asian käsittelyssä.

Toivotan teidät kaikki sydämellisesti tervetulleiksi tähän SKP:n kunnallisjaoston ja DSL-opintokeskuksen järjestämään seminaariin. Antoisaa päivää kaikille!

 ______________________________________________________________________________

 Orjatyötä vai osallistamista?

Keskustelupuheenvuoro osallistava sosiaaliturvasta Vastavirtafestivaaleilla 27.9.2014

Riitta Tynjä, sosiaalityöntekijä, kaupunginvaltuutettu, skp

Kokoomuksen Paula Risikon alulle panema hanke osallistavasta sosiaaliturvasta on positiivisilla termeillä kauniiseen pakettiin pakattu köyhien ja työttömien kyykyttämisprojekti. Oikeasti on kyse vastikkeellisuuden lisäämisestä, sen tiukemmasta velvoittavuudesta ja laajentamisesta muihinkin ryhmiin kuin työttömiin ja toimeentulotuen saajiin – käytännössä miltei kaikkiin sosiaaliturvan saajiin. Osallistavan sosiaaliturvan piiriin on hahmoteltu laajimmillaan kuuluvan myös sairauspäivärahan, perhe-etuuksien sekä vanhuus- ja työkyvyttömyyseläkkeen saajat. Kaikkien niiden, jotka ovat työelämän tai opiskelun ulkopuolella, nähdään olevan vaarassa syrjäytyä. Todella outoa ajattelua.

Yhteiskunnan kovenevaa ilmapiiriä heijastaa se, että kaikki sosiaaliturvan saajat – ja etenkin työttömät ja toimeentulotuen saajat – nähdään yhtenäisenä ryhmänä, joukkona laiskoja työnvieroksujia, joita voidaan lyödä entistä kovemmin. Ja joilta voidaan vaatia työsuoritusta vastineena saamastaan sosiaaliturvasta. Jotta vastikkeellisuuden vaatiminen olisi hyväksyttävämpää, puhutaan kauniisti osallistavasta sosiaaliturvasta. Näin leimataan kaikki työttömät avuttomiksi olennoiksi, jotka eivät itse kykene osallistumaan yhteiskunnassa elleivät viranomaiset ole heitä paapomassa. Tällainen on mielestäni ihmisarvoa alentavaa suhtautumista.

Osallistavan sosiaaliturvan kehittämisen tavoitteena on sosiaalipoliittinen järjestelmä, jossa laajimmillaan koko työikäiselle väestölle tarjotaan mahdollisuus olla mukana yhteiskunnassa. Ihan hyvä tavoite, mutta mitä ihmeen tekemistä osallistumisella on sosiaaliturvan kanssa? Totta kai meidän tulee tehdä kaikki mahdollinen, jotta jokaisella olisi mahdollisuus osallistua yhteiskunnan toimintaan. Mutta miksi sosiaaliturvan saaminen on kytketty tähän? Tarkoittaako tämä, että ne, jotka eivät suostu osallistavan sosiaaliturvan edellyttämiin toimenpiteisiin, heidät suljetaan yhteiskunnallisen osallistumisen ulkopuolelle? Viedäänkö heiltä kenties äänioikeus? Tai oikeus asettua ehdolle vaaleissa?

On totta, että yhteiskunnassamme on seikkoja, jotka estävät tai ainakin heikentävät sosiaaliturvan saajien osallistumista yhteiskunnassa. Työtön pelkää menettävänsä työttömyysturvan, jos joku näkee hänen auttavan naapurin mummoa kauppa-asioilla. Ihmiset eivät uskalla porukalla talkoilla yhteiseksi hyväksi, koska siitä voi joutua usean eri viranomaisen hampaisiin. Köyhä, jota kiinnostaisi vaikkapa kunnallinen luottamustoiminta, ei uskalla lähteä mukaan, koska luottamuspalkkioiden maksamisesta seuraa ongelmia muun sosiaaliturvan maksatuksessa. Tällaisten ongelmien ratkaiseminen ja sitä kautta ihmisten osallistumismahdollisuuksien parantaminen voidaan kuitenkin hoitaa muulla tavoin. Ei siihen tarvita laajamittaista sosiaalipoliittisen järjestelmän muuttamista.

Työttömyysturva luotiin aikoinaan siksi, että jos ihmiselle ei ollut tarjota työtä, voitiin välttämätön toimeentulo turvata sen avulla. Ajan myötä työttömyysturva on muuttunut monessa suhteessa vastikkeelliseksi. Viranomainen voi asettaa sanktioita, jos työtön ei toimi kuten viranomainen edellyttää. Kuinka paljon painaa työttömän oma näkökulma ja inhimilliset seikat? Myös toimeentulotukeen on säädetty perusosan alentamismahdollisuus, josta yritettiin viime vuoden vaihteessa vaivihkaa tehdä alentamisvelvollisuus. Tällöin ei sosiaalityöntekijöille olisi enää jäänyt mahdollisuutta käyttää harkintaa olla alentamatta perusosaa. Miten mahtanee tämän asian käydä, kun toimeentulotuki siirtyy kelalle, jossa sosiaalityöntekijöitä ei ole?

Laki kuntouttavasta työtoiminnasta on tuonut kunnille runsaasti lisää tehtäviä. Mikäli osallistavan sosiaaliturvan hanke etenee, nämä hommat eivät vähene. Tarvitaan lisää ohjaajia, tarvitaan lisää työpaikkoja. Sellainen puuhastelu, jota tehdään vain tekemisen vuoksi, on ihmisarvoa alentavaa. Toisaalta taas ”oikeiden töiden” teettäminen 9 euron kulukorvauksella normaalin palkan sijasta vääristää työmarkkinoita. Ja se on riistoa sanan varsinaisessa merkityksessä. Työn teettäminen ilman palkkaa on ihmisen orjuuttamista. Kuntien nykyisen talousahdingon vuoksi varmasti kuntia houkuttaa teettää töitä ilman palkkaa, jos vaihtoehtona on, että vanhukset eivät pääse ulos tai puistoja ei hoida kukaan.

Työskentelen itse aikuissosiaalityössä ja työni on paljon nuorten aktivointia yhdessä työvoiman palvelukeskuksen kanssa. Jatkuvasti joutuu olemaan varpaillaan siitä, että edettäisiin asiakkaan ehdoilla – ei viranomaisen. Pakon ja velvoittavuuden sijasta pitäisi lähtökohtana olla oma halu ja vapaaehtoisuus. Osa typ:n asiakkaista katsoo saavansa apua kuntouttavasta työtoiminnasta, eikä meidän myöskään heitä pidä sormella osoitella.

Mutta kun tarkoitus on ollut ohjata typ:iin ne työttömät, jotka ovat moniammatillisen avun tarpeessa, niin en ymmärrä, miksi sinne ollaan jatkossa ohjaamassa kaikki pitkäaikaistyöttömät.

Eihän työttömyys – edes pitkäaikaisena – merkitse, etteikö ihminen olisi edelleen täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Yhteiskunta vain haluaa lyödä luuserin leiman, kun sillä ei ole tarjota työtä ja riittävää toimeentuloa. Siitähän tässä pohjimmiltaan on kyse. Työttömiä poljetaan. Näin saadaan ne, joilla vielä työtä on, pelkäämään omaa kohtaloaan ja tyytymään työehtojensa polkemiseen. Oikeisto saa heille vielä markkinoitua ajatuksen, että sosiaaliturvan vastineeksi kaikkien pitääkin tehdä jotain. Samassa veneessä ollaan – vai ollaanko?

Mielestäni meidän tulisi nähdä, että olemme kaikki tuon veneen kaleeriorjia. Meidän tulisi yhdistää voimamme ja nousta kapinaan. Sanoa ”jo riittää”, ja jättää laiva ja alkaa rakentaa yhteiskuntaa, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia. Jossa työstä maksetaan palkka. Jossa niille, jotka eivät työllä voi saada toimeentuloaan, taataan riittävän suuruinen perusturva. Tavoitteenamme on yhteiskunta, jossa kukin saa tarpeidensa mukaan ja kultakin vaaditaan kykyjensä mukaan.      

___________________________________________________________________________________

Sote, lähipalvelut ja demokratia

SKP:n paikallispolitiikan seminaari 28.9.2014

Avaus/Riitta Tynjä

Hyvät ystävät

Eduskuntapuolueiden puheenjohtajien viime keväänä tekemä yksimielinen sopimus sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisen periaatteista ja viiden suuren erva-alueen muodostaminen merkitsee käytännössä, että yli puolet kuntien budjeteista päätetään muualla.

Mistä vaaleilla valitut luottamusmiehet enää sitten päättävät?

Kun kuntauudistusta pakkoliitoksineen ei saatu runnottua läpi, joku keksi, että viedään kunnilta päätösvalta sosiaali- ja terveysasioihin – siis suurimpaan osaan budjetista. Näin saadaan kunnat rampautettua ja ne hoksaavat itse, ettei kunnan itsenäisyydessä ole enää juuri mitään itua. Näin ei mikään eduskuntapuolueista tahriinnu pakkoliitosten ajajana.

Sote-uudistuksen myötä kuntien vastuulle jää palveluja, joiden yhteys sosiaali- ja terveyspalveluihin tulee katkeamaan ja siitä aiheutuu tulevaisuudessa kasvavia kustannuksia sosiaali- ja terveydenhuollolle. Esim. kulttuuri- ja liikuntapalveluiden ennalta ehkäisevä vaikutus ihmisen hyvinvointiin ja terveyteen on kiistaton. Kun koko palvelujen kirjo on ollut kunnan omalla vastuulla, on ainakin teoriassa ollut mahdollista huomioida eri palvelujen vaikutus toisiinsa ja estää esim. osaoptimointi.

Sosiaalialan työntekijänä olen kaiken aikaa ihmetellyt puheita SOtesta. Missä siellä näkyy sosiaalipuolen asiat? Selkeästi on ollut kyse siitä, että terveydenhoito on estradilla ja siinäkin erityisesti erikoissairaanhoito. Kertoohan erva-aluiden muodostuminen yliopistollisten sairaaloiden ympärille selvää kieltään siitä, mistä on kyse.

Hyvät ystävät

Tänään meillä on mahdollisuus kuulla eri näkökulmia soteen useamman asiantuntijapuheenvuoron kautta. Meillä on myös mahdollisuus käydä keskustelua ja vetää johtopäätöksiä tulevaan toimintaan.

Päivän aikataulu on tiukka. Jotta keskustelulle jää riittävästi aikaa, toivon napakoita puheenvuoroja itse kultakin.

Tervetuloa tähän SKP:n paikallispolitiikan seminaariin. Toivottavasti saatte täältä eväitä omien kuntienne sote-kamppailuihin.

_________________________________________________________________________________ 

SKP:n paikallispolitiikan seminaari 6.4.2014/Riitta Tynjä, Jyväskylän kaupunginvaltuutettu, SKP

JYVÄSSEUTU – MITEN KUNTALIITOS VIE POIS LÄHIPALVELUJA

Jyvässeudulla toteutettiin kolmen kunnan kuntaliitos 1.1.2009 alkaen, kun Jyväskylän kaupunki (85 000 as.), Jyväskylän maalaiskunta (35 000 as) ja Korpilahti (5000 as.) päättivät yhdessä muodostaa uuden kunnan, jonka nimeksi tuli Jyväskylä. Liitospäätös ei ollut kivuton. Sekä maalaiskunnan että Korpilahden valtuustoissa vastustajien joukko oli suhteellisen suuri.

Kuntaliitosta perusteltiin mm. sillä, että kasvava Jyväskylä tarvitsee lisää tonttimaata, jota vallankin Korpilahdella oli runsaasti. Maalaiskunnan taas nähtiin olevan niin tiiviisti kiinni kaupungissa, että kuntaraja oli vain muodollisuus, joka haittasi monia yhteistyötä vaativia toimintoja. Korpilahdella talous oli sen verran heikossa tilassa, että siellä ei nähty selviämisen mahdollisuutta itsenäisenä kuntana.

Liitossopimuksessa mainittiin tiettyjä konkreettisia kohteita (kouluja, päiväkoteja, terveysasemia), jotka luvattiin säilyttää. Samoin sovittiin porkkanarahojen kohdentamisesta maalaiskunnan ja Korpilahden alueille. Jyväskylän kaupungin osalta ei sopimukseen tehty erityisiä vaatimuksia, tärkeintä oli saada vihdoin toteutettua kauan kaivattu kuntaliitos maalaiskunnan kanssa. Korpilahtea ei niinkään olisi tarvittu, mutta se suostuttiin ottamaan kylkiäisinä. Vaikka tiedettiin sieltä tulevan taloudellisia paineita, niiden määrää vähäteltiin.

Luottamushenkilöiden osalta sovittiin, että ensimmäisen valtuustokauden ajan valtuuston koko tulee olemaan 75 valtuutettua tavanomaisen 67 valtuutetun sijasta. Lisäksi korpilahtelaiset olivat saaneet neuvoteltua sopimukseen maininnan, jonka mukaan jokaisessa lautakunnassa tuli olla edustus Korpilahdelta. Myös maaseutulautakunta ja Korpilahden aluelautakunta perustettiin kauden alusta. Edellisellä kaudella Jyväskylän kaupunki oli juuri lakkauttanut aiempaa perua olevan Säynätsalon aluelautakunnan ”tarpeettomana”. Korpilahtelaisten saavuttamaa hyvää tulosta selittää se, että Korpilahti oli esittänyt kuntaliitosta Jyväskylälle jo ennen kuin neuvottelut maalaiskunnan kanssa lähtivät liikkeelle. Heidän kanssaan oli ehditty tehdä sopimus, joka sitten jäi odottamaan kolmen kunnan yhteistä sopimusta. Siihen ei maalaiskuntalaisille voitu luvata esim. kiintiöpaikkoja lautakuntiin, koska kantakaupunkilaiset olisivat silloin jääneet mopen osille.

Liitossopimus oli voimassa kolme vuotta ja henkilöstön työsuhdeturvan osalta viisi vuotta. Molemmat ovat siis päättyneet. Nyt onkin helppo tarkastella, miten palveluille on käynyt etenkin sopimusten päättymisen jälkeen.

Miten lähipalveluiden on käynyt?

Sellaisten palveluiden osalta, joita ei ollut kirjattu liitossopimukseen, alkoi heikentäminen välittömästi. Esim. sosiaaliasemia oli ollut maalaiskunnassa Vaajakoskella ja Palokassa, kaupungissa Huhtasuon lähiössä sekä keskustassa ja lisäksi Korpilahdella. Vuoden 2010 alusta oli jäljellä enää Korpilahden sosiaaliasema ja yksi suuri Hannikaisenkadun sosiaaliasema kaupungin ydinkeskustassa. Erikseen oli sitten lastensuojelun toimipiste kuten aiemminkin. Asiakkaiden asiointimatkat pitenivät, hankaloituivat ja kallistuivat. Ison sosiaaliaseman opastus ruuhkautui, kun oli ennakoitu, että keskittämällä voidaan supistaa esim. neuvonnan henkilöstöä aiemmasta kokonaismäärästä. Muutamalle alueelle jäi yhteispalvelupiste, joka ei kuitenkaan korvaa sosiaaliaseman henkilöstön antamaa palvelua. Myöhemmin on näitä yhteispalvelupisteitäkin vähennetty.

Liitossopimus sisälsi suuren investointiohjelman mm. koulujen osalta. Maalaiskunnan koulut Palokassa ja Vaajakoskella olivat huonokuntoisia. Uusien rakentamisen tieltä opiskelijat siirtyivät evakkoon kaupungin keskustaan.  Siinä yhteydessä noiden alueiden lukiot lakkautettiin kokonaan ja alueille jäi enää Korpilahden ja Tikkakosken lukiot. Korpilahden lukion toiminta päättyi jonkin ajan kuluttua oppilaiden puutteeseen ja nyt myös Tikkakoski on lakkautusuhan alla. Lukiokoulutus on Jyväskylässä koulutuskuntayhtymän alaista, joten sitä koskevia päätöksiä ei enää suoranaisesti tehdä Jyväskylän valtuustossa tai lautakunnissa.

Liitossopimuksen voimassaolo päättyi siis 31.12.2011. Moni pelkäsi, että sen jälkeen rysähtää ja sopimuksessa säilytettäväksi luvatut palvelupisteet karsitaan. Ihan näin ei tapahtunut. Mutta virkakoneisto työsti kyllä taustalla suunnitelmia palvelujen keskittämiseksi. Erilaisia palveluverkkoselvityksiä tehtiin. Tavoitteena oli pienistä yksiköistä luopuminen. Niidenhän väitettiin olevan tehottomia ja kalliita.

Tositoimiin päästiin vuonna 2013. Ryhdyttiin konkreettisiin lakkautuspäätöksiin. Tikkakosken uimahalli lopetettiin. Kaksi ala-astetta Korpilahden kyliltä lakkautettiin (Hurttia ja Vespuoli).

Vuonna 2013 tehtiin useita päätöksiä, jotka toteutuvat tänä vuonna. Kaksi pienkirjastoa lopettaa toimintansa näinä päivinä. Päätöksen mukaan pääkirjaston lisäksi Palokan ja Vaajakosken aluekirjastot jäävät.  Korpilahden, Tikkakosken, Säynätsalon ja Huhtasuon kirjastot jäävät monipalvelupisteiden yhteyteen. Kaikki muut arvioidaan ja niistä päätetään keväällä 2014. Syksyllä 2013 valtuustossa hyväksytyssä Palvelulinjaus-paperissa oli kartta palveluverkoista v.2020, eikä siellä ollut enää mitään muita kirjastoja. Arvata saattaa, millaisia päätöksiä tänä keväänä on odotettavissa.

Kouluverkkoa tarkasteltiin jo vuonna 2013 ja tehtiin ns. pienten koulujen säilyttämisen kriteerit. Niissä tarkasteltiin koulun merkitystä kylälle kokonaisuutena, ei vain tämän hetkistä oppilasmäärää. Tuolla paperilla ollaan nyt kuitenkin pyyhkimässä takamusta ja tänä keväänä tuodaan lautakunnan päätettäväksi useiden pienten kouluyksiköiden lakkauttamisia. Käytännössä kyse on entisen maalaiskunnan sekä Korpilahden alueen kouluista.

Nuorisotoimessa on investoitu kaupungin keskustassa sijaitsevaan Veturitallien nuorten tilaan, jonka suurten vuokrakulujen takia alueellisista nuorisotiloista joudutaan joko luopumaan tai ainakin tiloja tiivistämään ja aukioloja supistamaan.

Päivähoidossa palvelulinjausten mukaisesti luovutaan pienistä yksiköistä ja keskitetään palveluja suurempiin yksiköihin. Tällainen kehitys alkoi jo viime syksynä ja vain kiihtyy tänä vuonna. Pienet yksiköt ovat luonnollisesti olleet lähempänä perheitä alueilla ja nyt matkat pitenevät, eikä voida enää sanoa, että päivähoito olisi perheille lähipalvelua.

Terveydenhuoltoa koskien on tehty päätös, että Korpilahden, Tikkakosken, Säynätsalon ja Huhtasuon terveysasemat nykyisessä muodossaan lakkautetaan. Osa näistä palveluista siirretään v. 2014 -2015 toteutettaviin monipalvelupisteisteisiin. Lisäksi perusturvalautakunta vastikään päätti, että keskustan ja Kuokkalan terveysasemat siirretään uuden sairaalan yhteyteen. Näiden päätösten jälkeen nykyisistä terveysasemista vain Vaajakosken, Palokan ja Kyllön terveysasemat jatkavat nykyisellään – siis enää kolme yhdeksästä!

Monipalvelupisteestä on Jyväskylässä tullut taikasana, jonka avulla osa päättäjistä saadaan hyväksymään miltei minkä tahansa palvelupisteen lakkauttaminen. Ja kuitenkin kaikki tietävät, että monipalvelupiste ei korvaa terveysasemaa, ei kirjastoa – ei mitään nykymuotoista palvelupistettä.

Johtopäätökset ja tulevaisuus

On selvästi havaittavissa, että kuntaliitoksen myötä – ja etenkin liitossopimuksen umpeuduttua – on lähipalveluiden leikkaaminen voimistunut. Tämä koskee niin keskuskuntaan liittyneitä alueita kuin myös vanhan Jyväskylän lähiöitä. Muistan jo ennen liitosta poliitikkojen ihmetelleen ääneen, miksi kantakaupungissa pitää olla pienkirjasto joka lähiössä, kun Korpilahdellakin on ihmisillä pitkä matka kirjastoon.

Kuntarajojen poistaminen ei ole vähentänyt palvelujen tarvetta. Mutta palvelujen keskittäminen ydinkeskustaan isoihin yksiköihin on lisännyt kuntalaisten kustannuksia, vaikeuttanut palvelujen piiriin pääsyä ja heikentänyt palvelujen laatua. Ennalta ehkäisevältä työltä on viety pohjaa pois.

Tällä hetkellä Jyvässeudulla on menossa yhdeksän kunnan yhteinen liitosselvitys. Hankasalmi, Joutsa, Jyväskylä, Laukaa, Luhanka, Muurame, Petäjävesi, Toivakka ja Uurainen selvittävät liitosta, jonka myötä Jyväskylästä tulisi noin 180 000 asukkaan kaupunki, joka pinta-ala olisi 5000 neliökilometriä ja joka haukkaisi 2/3 Keski-Suomen maakunnasta. Ei ole vaikea arvata, miten lähipalveluille tuossa suurkunnassa kävisi.

Nyt tarvitaan kuntalaisten aktivoitumista puolustamaan lähipalveluja. Kenenkään ei ole varaa nyt jäädä lepäämään laakereillaan. On ennakkoluulottomasti koottava yhteisrintamaa ja ryhdyttävä tositoimiin.

______________________________________________________________________________ 

JYO:n keskustelutilaisuus 5.2.2014 ”Jyväskylän talous kuralla”

Kenen ehdoilla?  

Sosiaalityöntekijän näkökulmaa kaupungin taloustilanteeseen

 

Olen toiminut lähes 40 vuotta sosiaalityöntekijänä Jyväskylän kaupungilla. Lisäksi olen ollut yli 20 vuotta valtuutettuna Jyväskylän kaupungissa (SKDL, VAS, SKP). Tässä siis lähtökohtani, kun tarkastelen kaupungin taloustilannetta - siis päättäjänä ja sosiaalityöntekijänä.

Sosiaalityöntekijänä pyrin tarkastelemaan päätöksenteossa asioita lähinnä kahdesta näkökulmasta. Ensiksikin, että miten voidaan kyllin varhain puuttua asioihin peruspalveluiden avulla ja ennalta ehkäistä tilanteita, jotka myöhemmin tulevat paljon kalliimmiksi niin yksilölle kuin yhteiskunnalle. Ja toisekseen, miten päätökset vaikuttavat heikommin toimeentulevien ihmisten elämään. Ensimmäinen näkökulma korostuu monien muidenkin puheissa, mutta unohtuu sitten, kun on tekojen aika. Jälkimmäinen näkökulma ei ole erityisen muodikas, eikä sillä saa kalasteltua vaaleissa ääniä. Siksikö niin harva nostaa tämän esiin?

Kaupungin päätöksentekoa ja etenkin taloutta tarkasteltaessa voidaan ydinasiat mielestäni kiteyttää hyvin lyhyesti. Tärkeintä ovat toimivat julkiset peruspalvelut, jotka ovat riittävästi resurssoidut ja jotka järjestetään lähipalveluina. 

Julkiset palvelut

Viime vuosina kuntien omia palveluja on reippaasti vähennetty. On yksityistetty, on siirrytty ostopalveluihin ja niihin oikeiston ylistämiin palveluseteleihin. Viimeisimpänä kokoomus yritti saada Jyväskylässä läpi aloitteensa palveluhaasteesta. Minua suorastaa hävettää, kun Jyväskylää kehutaan ympäri maata näistä palveluseteleistä. Niissähän kaikkein konkreettisimmin tulee esiin se, että yhteisillä verovaroilla lisätään eriarvoisuutta. Kokoomus puhuu valinnanvapaudesta, mutta käytännössä valinnanvapaus on vain rikkailla.

Sosiaalitoimessa tulee jatkuvasti esiin tilanteita, joissa ihmiset tulevat vaikkapa yksityislääkärilaskun kanssa olettaen, että sosiaalitoimi maksaa laskun. Heitä on terveyskeskuksessa ohjattu yksityislääkärille, kun julkisella puolella ei ole antaa aikoja. Mutta sosiaalitoimi huomioi toimeentulotuessa vain julkisen terveydenhuollon menot. Jos toimeentulotukiasiakkaana oleva henkilö saa hammashoitoonsa palvelusetelin, hänelle huomioidaan menona vain se summa, mitä hoito olisi maksanut terveyskeskushammashoitolassa. Lopun hän joutuu pihistämään ruokarahoistaan. Tässä vain muutama esimerkki siitä, millaisia ongelmia köyhille kuntalaisille aiheutuu, kun kunnan omat palvelut eivät toimi ja ihmisiä ohjataan yksityisten palvelujen piiriin.

Monen palvelun osalta on Jyväskylässä jo linjattu, että palvelujen lisätarve hoidetaan seteleillä ja kunnan omaa palvelutuotantoa ei lisätä. Vanhuspalveluissa yksityistämisbuumi tuntuu meillä viime vuosina olleen kaikkein voimakkainta. Voi vain kuvitella, miten paljon on tilanteita, joissa apua tarvitseva vanhus ei ota sitä vastaan, koska hänellä ei ole varaa maksaa palvelusta. Kunnan oman palvelun osalta kuitenkin aina kartoitetaan asiakkaan maksukyky, ja taksat määritellään niiden pohjalta. Viime syksynä palvelulinjauksissa linjattiin mm. että tilapäistä kotiapua tarvitsevat ohjataan yksityisten palvelujen piiriin. Tällöin ei köyhän vanhuksen kohdalla tietenkään toteudu ennalta ehkäisyn ja varhaisen puuttumisen periaatteet, jotka tuossa paperissa myös hyväksyttiin. Ristiriitaista. Kun apua ei ole varaa ottaa ajoissa vastaan, kustannukset ovat loppupelissä yhteiskunnallekin monin verroin kalliimmat.

Kunnan kotihoito on rajannut työstään ulos kaiken kodinhoitoon liittyvän. Siivoukset, pyykkäykset, ateriat ynnä muut on ostettava yksityiseltä. Eikä kaikilla ole varaa maksaaViime aikoina sosiaalitoimessa ovat selkeästi lisääntyneet tilanteet, joissa ihmiset hakevat taloudellista apua, koska muut hallintokunnat ovat ryhtyneet säästämään ja karsineet palvelujaan. Harrastavat siis sitä kiellettyä osaoptimointia. Toisaalta toimeentulotuellakaan ei paikata muiden palvelujen resurssipulaa. Joten siinä kärsii sitten se köyhä palvelun tarvitsija.

Riittävästi resurssoidut peruspalvelut

Suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan on tähän saakka kuulunut, että paitsi itse pidämme huolta itsestämme ja kanssaihmisistä, myös yhteiskunta kantaa kortensa kekoon. Neuvola, päivähoito ja koulu ovat kaikille kansalaisille tarkoitettuja. Näiden palvelujen saaminen on universaalia, eikä riipu kansalaisen varallisuudesta. Ainakin tähän saakka näin on ollut.

Mutta jatkuvalla resurssien leikkaamisella, ryhmäkokojen kasvattamisella jne. aiheutetaan tilanteita, joissa nuo palvelut eivät enää kykene olemaan lasten ja perheiden apuna ja tukena riittävässä määrin. Lapsiperheiden kunnallinen kotiapu on lakkautettu aikaa sitten, vaikka on tiedetty sen toimivan loistavana ennalta ehkäisevänä toimena. Vaikka laissa määritellään esim. koulu- ja opiskelijaterveydenhuollon resursseista, niin niidenkin osalta Jyväskylässä on keploteltu vuosikausia. Monessa asiassa tuntuu, että lait ja asetukset eivät koske Jyväskylän kaupunkia. Vaikka valtuusto budjetissaan päättää lisävakansseista, niin virkamiehet eivät annakaan täyttölupaa. Työntekijät kyllä perustasolla tuovat esiin huolensa riittämättömistä resursseista, mutta johtoporras vakuuttelee, että asiat ovat kunnossa.

Kaupungin budjetissa päätetty henkilöstön vähentämistavoite(450) ei toteudu pelkästään hallinnosta supistamalla. Tavoitteen saavuttamiseksi leikkauksia joudutaan tekemään perustasolla. Palvelut on kuitenkin järjestettävä ja kun kunnan työntekijöitä samalla vähennetään, seurauksena on lisääntyvä yksityistäminen. Tämä taas heikentää köyhien asemaa. Ja sitä en sosiaalityöntekijänä voi hyväksyä.

Lähipalvelut

Jyväskylässä on vuosien ajan tehty erilaisia verkkoselvityksiä, joissa esitetään milloin minkin palvelun lakkauttamista. Kirjastot ovat vuosittain olleet lahtauslistalla.  Aika pian kuntaliitoksen jälkeen lakkautettiin kaikki alueelliset sosiaaliasemat ja toiminta keskitettiin kaupungin keskustaan yhdelle isolle asemalle.

Palvelulinjausten ja tämän vuoden budjetin hitti ovat monipalvelupisteet, joiden varjolla aiotaan lakkauttaa mm. alueelliset lääkäripalvelut kokonaan.  Palvelujen kaikkoaminen alueilta kolahtaa kaikkein kovimmin köyhiin, joilla ei ole varaa liikkua kauas omalta asuinalueelta. Kaiken kaikkiaan ne väestöryhmät, joilla on vaikeuksia liikkumisessa (vanhukset, lapsiperheet, autottomat) kärsivät tilanteesta. Sitä, että ihmisellä ei ole bussirahaa, postimerkkirahaa tai puheaikaa, tuntuu päättäjien olevan vaikea ymmärtää.

Vallankin alkuaikoina alueellisten sosiaaliasemien lakkauttaminen tuotti ongelmia. Yhdeksi apukeinoksi esitin maksuttomia palautuskuoria toimeentulotukiasiakkaille. Mutta se taisi olla liian iso menoerä kaupungin budjettiin. Lähipalvelujen lakkauttamisella kustannuksia siirretään siis kuntalaisten maksettavaksi. Itse en pidä tällaista säästämistä oikeudenmukaisena ratkaisuna. Kun palvelu on vaikeasti saavutettavissa, sinne ajoissa menemistä lykätään. Ja sitten kun on ihan pakko mennä, niin vaiva onkin jo pahentunut ja tulee kalliimmaksi hoitaa.

Päättäjät puhuvat kauniisti ennalta ehkäisyn ja varhaisen puuttumisen tärkeydestä. Mutta kun siihen tarvittaisiin pelimerkkejä, niin puheet unohtuvat. Vedotaan siihen, että on pakko säästää ja että vain lakisääteiset palvelut voidaan turvata. Minusta on väärin puhua säästämisestä, kun tällaisilla toimilla ei todellakaan säästetä vaan päinvastoin lisätään kustannuksia.

Valtuustossa on joskus heitetty esiin ajatus investoinnista ihmisiin. Me hyväksymme budjetissa investoinnit seiniin ja ne tehdään pääsääntöisesti velkarahalla. Tätä perustellaan sillä, että investointi kasvattaa kaupungin omaisuutta. Entäpä jos yhtenä vuonna investoisimme vaikka velkarahalla siihen, että resurssoisimme peruspalvelut riittävällä henkilöstöllä. Näin voitaisiin auttaa kuntalaisia ajoissa ja siten ehkäistä kustannusten nousua. Ajoissa saatu tuki ja apu voisi toimia niin, että ihmiset voisivat paremmin ja palvelujen tarve pitkällä tähtäimellä jopa vähenisi. 

_______________________________________________________________________________ 

Puheenvuoro aikuissosiaalityön päivillä

Jyväskylässä 8.1.2014

 

Välittäminen aikuissosiaalityössä

Tätä puheenvuoroa valmistellessani kyselin kavereiltani, että mitä sana ”välittäminen” tuo heille mieleen. ”Diilaaminen, huolenpito ja vastuunotto” olivat ensi kommentteja.

Jäin miettimään tuota diilaamista. Sen yhdistäminen sosiaalityöhön tuntuu itsestäni vaikealta. Diilaamisesta tulee mieleen jonkin tavaran vastaanottaminen ja välittäminen eteenpäin. Ja että diilamisella tekee rahaa, siitä hyötyy itse taloudellisesti. Omaan käsitykseeni välittämisestä sellainen ei sovi. Mutta tämä osoittaa, miten monimerkityksinen sana välittäminen on.

Välittämisellä voidaan ymmärtää myös välissä olemista. Siihen liittyy yhteistyötä ja sen rakentamista, erilaisia verkostoja, joissa välitetään asioita puolin ja toisin. Sosiaalityössä tällaista tapahtuu hyvin paljon.

Ehkä kuitenkin huolenpito ja hoiva ovat ne käsitteet, jotka eniten liitetään välittämiseen. Näin on ainakin omalla kohdallani. Yksi ystävä sanoi osuvasti, että ”ei katso pois poispäin vaikka näkymä olisi surkea”. Tämä sanonta kuvastaa ehkä eniten sitä, mitä omalla kohdallani välittäminen käytännössä merkitsee.

Välittämisen kokemuksiin liittyvät tunteet. Ne panevat ihmisen liikkeelle, toimimaan. Jos eivät heti, niin ainakin jollain aikavälillä. Muistan edelleen elävästi kohta 40-vuotisen sosiaalityöntekijäurani alkutaipaleelta tilanteita, joissa jouduin silloin voimassa olleiden delegointisääntöjen takia toimimaan toisin kuin itse koin oikeaksi. En tiedä, onnistuinko välittämään välittämisen tuntemustani asiakkaalle, joka ei saanut niitä anomiaan polttopuita. Vuosien myötä saamani asiakaspalaute antaa kuitenkin viitteitä siitä, että moni on kokenut minun välittäneen. En ole kääntänyt päätäni pois.

Sosiaalityö on aitiopaikka yhteiskunnassa. Kun jatkuvasti törmää tilanteisiin, joissa yhteiskunnallinen eriarvoisuus konkretisoituu ihmisten elämässä, se ei voi jättää kylmäksi. Minut se on saanut toimimaan ja lähtemään mukaan vaikuttamaan myös muilla areenoilla; ay-toiminnassa ja puoluepolitiikassa. Olen kokenut suorastaan sosiaalityöntekijöiden velvollisuudeksi olla mukana yhteiskunnallisessa vaikuttamistyössä. Me saamme työmme kautta niin paljon tärkeää tietoa, että sitä tulisi toimittaa eteenpäin päätöksentekijöille. Mielestäni sosiaalityöntekijän työhön tulisi pelkän yksilökohtaisen asiakastyön lisäksi sisältyä myös rakenteellista työtä. Sosiaalinen raportointi pitäisi olla yksi osa meidän arkityötämme. Mm. tätä vaatimusta olen ollut ay-toiminnassa viemässä eteenpäin.

Kaupunginvaltuutetun yli 20 vuoden kokemuksella voin kertoa, että vaikka edustankin pientä puoluetta, niin puheitani kuunnellaan. Vuosien varrella eri poliittisten ryhmien edustajien palaute on ollut rohkaiseva siinä suhteessa, että olen kuulemma kerta toisensa jälkeen avannut joidenkin silmiä. Yksi sun toinen on tullut sanomaan, että ” hyvä kun kerroit, en ollut tiennytkään, että asiat voivat olla noin”. Valtuusto on oiva paikka oikaista sosiaalitointa koskevia vääriä käsityksiä. Rivivaltuutetuista harva on tekemisissä sosiaalipuolen asioiden kanssa. Siksi on tärkeää olla kertomassa, mitä päätökset tulevat vaikuttamaan heikoimmin toimeen tulevien kuntalaisten asemaan. Vahvoilla ryhmillä on kyllä edustajansa, ja etujensa ajajat, mutta harva haluaa toimia toimeentulotukiasiakkaiden, päihdeongelmaisten jne. äänitorvena. Koska puheissa ja esityksissä on käytännössä pakko keskittyä joihinkin teemoihin, minä olen valinnut ne asiat, jotka työstäni kumpuavat.  

 

Kunnallispolitiikka ei tietysti ole ainoa toimintafoorumi, missä asioita voi edistää. Totta kai olen jo miettinyt, miten toimia sitten, kun en ole enää valtuutettu. Tapoja meidän yhteiskunnassamme on monia.  Mutta arvelen, että en osaa olla välittämättä – siis toimimatta edes jollain tapaa niin kauan kuin henki pihisee. Vaikka välittäminen ei teekään elämästä helppoa, niin silti toivon aina kykeneväni välittämään.

Kun makustelin ”välittäminen”- sanaa, pohdin mikä on sen vastakohta. Joko välitän tai en välitä. Jos en välitä, olenko välinpitämätön? Joku totesi, että liika välittäminen voi mennä hössöttämiseksi. Kaikki yrittävät kauheasti välittää asiakasparasta, eikä mikään silti muutu. Onko silloin välittämisestä tullut epäammatillista. Olisiko parempi, että välitettäisiin hieman vähemmän? Oltaisiinko silloin työntekijöinä ammatillisempia? Tätä sietää pohtia. 

 Ystävä totesi, että välinpitämättömyyteen luisutaan, kun koetaan välittäminen liian haastavaksi. Ehkä näin.

Mietin, onko oma suhtautumiseni välittämiseen muuttunut elämän ja kokemusten myötä. Luulen, että perusvire välittämiseen on minulla pysynyt samana. Jo nuorena sosiaalitekijänä koin, että epäoikeudenmukaisia tilanteita ei pidä sietää vaan niille on pyrittävä tekemään se, mikä silloisilla keinoilla on mahdollista. Tietysti sitä alkuun pientä arvostelua äänessä ihmetteli, miksi naiset eivät jättäneet miehiä, jotka ryyppäsivät perheen rahat. Omien elämänkokemusten myötä kuitenkin oppi ymmärtämään, että ihmissuhteetkaan eivät ole aina rationaalisia ratkaisuja. Iän myötä on ehkä oppinut sen, että kukin ihminen on itsessään arvokas, olivat hänen tekonsa sitten miten tuomittavia tahansa. Välittämistä on se, että ei käännä päätään pois vaikka näkymä olisi kuinka surkea – kuten ystäväni totesi.

Silti välittämisessä ei ole kyse siitä, että tekisi asioita toisen puolesta tai myöntäisi kaiken mahdollisen. Välittämistä on myös rajojen asettaminen. Tässä on mielestäni kuitenkin tärkeää muistaa tasavertainen asema asiakkaan kanssa – ei ylhäältä alas neuvoja, ohjeita ja määräyksiä saneleva viranomainen vaan ennemminkin rinnalla kulkija. Olla saatavilla, kun tarvitaan. Mutta ei itseään ja apua väkisin tyrkyttäen.

On hyvä muistaa, että rajat tulee asettaa myös itselle. Muutoin käy kuten itselleni kymmenisen vuotta sitten, kun uuvuin työssäni. Unohdin välittää itsestäni. Sen seurauksena kyynistyin enkä kyennyt välittämään enää muistakaan. Olin jopa välinpitämätön. Onneksi sain apua. Minusta välitettiin. Ja pääsin takaisin siihen työhön, jota suorastaan rakastan. Mutta jälkikäteen täytyy sanoa, että jos työyhteisössä minusta olisi välitetty jo aiemmin, olisi uupuminen ollut ennalta ehkäistävissä. Tässä on mielestäni haastetta tämän päivän yhä kovenevassa työelämässä meille kaikille. Välitetään toinen toisistamme!

Välittäminen on välittämistä ihmisistä ja se heijastuu kanssakäymisessä toisten kanssa. Kun välittäminen on vilpitöntä, sen aistii kyllä. Näin myös silloin, jos on teennäisen kiinnostunut ja esittää välittävänsä. Pitäisikö silloin hälytyskellojen soida? Olisiko silloin parempi ottaa breikkiä työstä ja välittää vain itsestään?

Ihmiset ja asiat tietysti liittyvät yhteen. Asiat nousevat ihmisten arjesta. Ja kun ne asiat ovat omasta mielestä sellaisia, että niitä ei voi, eikä pidä sietää, silloin minussa herää välittämisen henki ja se potkii minua liikkeelle. Mitkä asiat sitten ovat sellaisia? Ne lähtevät omasta arvomaailmasta ja ihanteista. Ne ovat meillä kullakin omanlaisensa. Minulla ovat päällimmäisinä epäoikeudenmukaisuuden vastustaminen ja ihmisten keskinäinen tasa-arvo. Siis, että kenenkään arvo ei saa määräytyä lompakon paksuuden mukaan. Yhteiskunnan tulee turvata kaikille tasapuoliset mahdollisuudet koulutukseen, terveydenhoitoon jne.

Viime aikoina minua on eniten raivostuttanut ihan lähipiirissä kuulemani kokemukset siitä, miten sosiaalitoimen byrokratia lannistaa ihmisiä, karkottaa avun piiristä sitä tarvitsevia. Ystävä, jolla olisi toimeentulotukioikeus, sanoo, että ei aio enää ikinä hakea sen viraston palveluja, koska on saanut niin huonoa kohtelua. Hän miltei suuttuu minulle, kun yritän motivoida häntä hakemaan oikeuksiaan. Toinen puhisee tuohtuneena saamastaan kielteisestä päätöksestä ja uhkailee samaa. Selitän, että päätös on kyllä juridisesti tehty oikein. Mutta, että jatkossa hänen tilanteensa näyttää toiselta ja silloin kannattaa taas hakea. Mielessäni jupisen, että kyllä tämän yksinhuoltajan kohdalla olisi voitu käyttää harkintaa. Ei kunnan talous siitä olisi kaatunut. Ja kun vielä yhdelle suomennan hänen saamansa kapulakielisen toimeentulotukipäätöksen, jota en meinaa itsekään ymmärtää, alkaa mittani täyttyä. Jotain on tehtävä. Ei voi olla niin, että kunnan tiukka taloustilanne suoltaa kohtuuttomia tilanteita, joiden seurauksena ihmiset lannistuvat. Vai onko ehkä tarkoituskin, että ihmiset eivät jaksaisi hakea oikeuksiaan?

En osaa olla välittämättä. En osaa kulkea ohi. En tiedä, olisiko elämä helpompaa, jos osaisin. Pohdin kuitenkin jo täyttä päätä, mitä tämänkin asian kanssa voisin tehdä. Ja ketä muita saisin mukaani pohtimaan ja tekemään - välittämään näistä ja monista muista asioista.      

   

 _______________________________________________________________________________

EUROKRIISI JA JULKISEN TALOUDEN ONGELMAT -seminaari 19.10.2013 Oulussa

EU:n vaikutus kuntatalouteen, erityisesti ns. hyvinvointipalveluihin

/Riitta Tynjä

 

EU:n perustamisen lähtökohtana on ollut muutamien suurten eurooppalaisten valtioiden (Saksa, Ranska, Englanti) ja niissä tiettyjen tahojen (Saksan suurteollisuus, Ranskan maanviljelijät, Englannin kaupankäynti) etujen ja aseman takaaminen. Se näkyy kaikessa tänäkin päivänä. Ajettavat asiat palvelevat juuri näitä isoja eurooppalaisia kapitalisteja. Perustamissopimuksesta lähtien on pyritty poistamaan suuryritysten vapaalle toiminnalle kansallisvaltioiden ja ammattiyhdistysliikkeen taholta muodostuneita esteitä ja rajoituksia. Kaiken aikaa on tähdätty pääomien, tavaroiden, palveluitten ja työvoiman vapaan liikkuvuuden toteuttamiseen. Vapaaseen kilpailuun perustuva markkinatalous nostetaan ylijumalaksi. Kansallisvaltioiden sääntelyä pidetään kaiken pahan alkuna. Julkisen vallan asemaa ja osuutta kaiken aikaa heikennetään, eikä yrityksille suostuta ottamaan minkäänlaista yhteiskuntavastuuta.

Ihminen on tyystin unohdettu EU-projektissa, jota jotkut vasemmistolaisina itseään pitävät nimittävät suureksi rauhanprojektiksi!

Toki sopimuksissa on myös hyviä asioita ja tavoitteita. Juuri niillähän eliitti siellä pysymistä perusteleekin. Mutta kun syntyy ristiriitatilanteita, suuryritysten intressit ja talous ajavat kaiken ohi. Myös jäsenvaltioiden omaa päätösvaltaa on kaiken aikaa viety Brysseliin, joka nyt voi puuttua jo jäsenmaiden budjetteihin. Elinolojen, työelämän ja sosiaaliturvan yhtenäistämisen ylevät tavoitteet yleensä merkitsevät, että ne alennetaan heikoimpien jäsenmaiden tasolle. Esim. viimeaikaisessa keskustelussa voimakkaasti esiin noussut sosiaaliturvan vastikkeellisuus on ollut totta Britanniassa jo pitkän aikaa. Vaatimukset nuorten matalatasoisemmasta oppisopimuskoulutuksesta pohjautuvat Saksan malliin, jota kehutaan nuorten työllistäjänä. Mutta samalla unohdetaan kertoa, ettei sellaisella palkalla tule toimeen. Tärkeintä on, että kapitalisti voi vapaasti riistää työvoimaa maassa kuin maassa.

Muistan elävästi kuinka Suomen liityttyä EU:hun alettiin joka paikassa puhua siitä, että julkisen sektorin osuutta tulee pienentää ja että valtion bruttovelka ei saa kasvaa. Tämä ei ole jäänyt pelkäksi hokemaksi vaan kaiken aikaa on tehty toimia näiden tavoitteiden toteuttamiseksi. Sen sijaan, että olisi kyseenlaistettu, miksi näin pitää tehdä, suomalaiset ovat kiltteinä ja kuuliaisina sopeutuneet ja noudattaneet ohjeita ja määräyksiä tarkemmin kuin kukaan muu – esim. nuo isot euromaat itse. Jotka muuten parhaiten osaavat löytää porsaan reiät ja hakea hyödyn itselleen.

Finanssipääoman etuja ajavan EU:n rooli julkisen sektorin alasajossa niin Kreikassa, Suomessa kuin muuallakin on ihan olennaista myös kuntapolitiikan näkökulmasta.

Nykyisenlaisessa EU:ssa paineet kuntapalveluiden yksityistämiseen lisääntyvät kaiken aikaa. Samalla markkinoiden nimiin vannova ja kaiken kilpailuttamiseen perustuva yhteiskuntakehitys voimistuu. Julkisten palvelujen yksityistäminen ja siihen liittyvät kilpailutukset lisäävät valtavasti byrokratiaa ja aiheuttavat kroonisen valvontaongelman. Mistään ei löydy sellaisia resursseja, että valvonta saataisiin asianmukaiseksi.

Päättäjät usein perustelevat kilpailutuksia sillä, että näin voidaan työllistää paikallisia yrityksiä ja saada verotulot omaan kuntaan. Mutta kilpailutus ei välttämättä suosi pieniä paikallisia yrityksiä vaan kilpailutuksen seurauksena isot kansainväliset toimijat valtaavat alaa ja verotulot karkaavat kauas pois, eivätkä jää edes lähialueelle.

EU:sta juontaa myös pyrkimys kieltää kunnalliset liikelaitokset yrittäjätoimintaa ja markkinoita häiritsevinä. Tämä on kovaa vauhtia etenemässä niissä kunnissa, missä kunnallisia liikelaitoksia ei ole vielä kaikkia yhtiöitetty. Kuitenkin kunnan omana toimintana esim. rakentaminen on järkevää ja kokonaistaloudellisesti kannattavaa. Kunnan ei toiminnallaan tarvitse tehdä voittoa ja se voi ottaa työllisyysnäkökohdat järkevästi huomioon.

EU:n myötä monen yleishyödyllisen yhdistyksen toiminta on loppumassa kokonaan. Työttömien ruokaloita pidetään kilpailun kannalta markkinoita häiritsevinä. Toimiakseen kannattavasti ne joutuisivat nostamaan hintojaan ja palkkamaan vain muutaman tehokkaan ammattilaisen. Sen sijaan, että ne nyt työllistävät useita vajaakuntoisia, jouduttaisiin tällaisille työttömille osoittamaan ovea. Toiminnan loppuminen kokonaan kolahtaa työttömyyden lisäksi moniin köyhiin, jotka ovat voineet käyttää näitä palveluja.

Suomi poikkeaa monista muista EU-maista siinä, että meillä on hyvin laaja yleishyödyllisten yhdistysten joukko. Etenkin sosiaali- ja terveydenhuollossa moni järjestö on pienellä yhteiskunnan tuella tuottanut palveluja täydentämään julkisen sektorin hyvinvointipalveluja. Mutta näiden toiminta on loppumassa, koska EU kieltää kaikenlaisen kilpailua vääristävän toiminnan. Yhdistysten oma varainkeruu ei riitä kattamaan kaikkia toimintakuluja. Näiden palvelujen loppuminen merkitsee usein erilaisten ennalta ehkäisevien palvelujen loppumista. Jos tilalle tulee jotain, niin tulee markkinaehtoisesti tuotettuja palveluja, joita kaikilla ei ole varaa hankkia.

Huippuesimerkki kilpailua häiritsevästä toiminnasta on, kun lähiön kylätoimistossa tarjotaan kahvia edulliseen hintaan, niin vieressä oleva R-kioski kokee sen vääristävän kilpailua. Tai kun koulun ylijäämäruokaa myytiin edulliseen hintaan, niin ravintolat kokivat sen haittaavan heidän toimintaansa.

EU ja markkinat eivät piittaa edullista ruokaa tarvitsevasta työttömästä ja köyhästä, niitä kiinnostaa vain, miten saada suurempia voittoja entistä pienemmillä panoksilla. Niitä kiinnostaa saada ”osallistavalla sosiaaliturvalla” työntekijöitä tekemään vaikka muutamankin tunnin duuni heille ilmaiseksi.

EU murentaa suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää pala palalta. Sen sijaan, että yhteiskunta vastaisi ja huolehtisi apua tarvitsevista, vastuuta lykätään paitsi ihmiselle itselleen, myös perheelle, ystäville ja vapaaehtoistyölle. Menemme kaiken aikaa kohti Keski- ja Etelä-Euroopan mallia tässäkin asiassa.

Eurokurivaatimukset heijastuvat valtion budjetin kautta välillisesti myös kuntiin ja siellä erityisesti sosiaali- ja terveyspalveluihin, koska niiden osuus kuntien budjeteista muodostaa valtaosan. Vaaditaan julkisen talouden kestävyysvajeen umpeen kuromista. Sen nimissä tehdyt rakennepoliittiset ratkaisut merkitsevät kunnille ylitsepääsemättömiä taloudellisia vaikeuksia, joita sitten pyritään ratkomaan paniikkiratkaisuilla. Monissa kunnissa meneillään olevat YT-neuvottelut kertovat tästä karua kieltä. Kuntien sosiaali - ja terveyspalveluista leikkaaminen on lyhytnäköistä toimintaa, joka tulee pitkässä juoksussa tosi kalliiksi. 90-luvun laman virheitä meillä ei ole varaa toistaa.

Vaatimukset julkisen sektorin osuuden pienentämisestä näkyvät jatkuvan kilpailuttamisen lisäksi myös suorina kuntapalveluiden yksityistämisinä ja esimerkiksi palveluseteleiden käytön laajentamisena. Näin voidaan kunnan työntekijöiden määrää vähentää. Se tuntuukin olevan olennaisin tavoite. Sillä, mitä palvelu tulee maksamaan kunnalle ja kuntalaiselle, ei tunnu olevan merkitystä. Tässä ideologia astuu kuvaan ja säästäminen autuaasti unohtuu. Pääomapiirit toistavat sokeasti valinnanvapauden mantraansa. Ja iso osa poliitikoistakin tuntuu siihen uskovan. Vaihtoehtojen puolesta valtuustoissa harvat puhuvat ja vielä harvemmat tekevät vaihtoehtoisia esityksiä.

Surkeinta on suomalaisen vasemmiston alistuminen laajasti suurpääomaa palvelevan EU-politiikan takuumiehiksi ja -naisiksi. Tällä tiellä vasemmisto menettää yhä enemmän uskottavuuttaan ja populistinen oikeisto saa kannatusta.

Tässä tilanteessa vaihtoehtojen esittäjille ja vastarinnan kokoajille on tilausta. Voisimmekin porukalla pohtia, miten rakennamme sellaista rintamaa, joka houkuttaa mukaansa laajoja kansanjoukkoja. Me tarvitsemme vastavalkeiden sytyttäjiä ja toivon ylläpitäjiä. Olisiko meistä sellaisiksi?

_________________________________________________________________________________ 



Paikallispolitiikan seminaari 18.9.2011 Tampereella/Riitta Tynjä

Jyvässeudun kokemuksia kuntaliitoksista

Jyväskylän kaupungin, Jyväskylän maalaiskunnan ja Korpilahden kuntaliitos astui voimaan vuoden 2009 alusta. Jotta asenteita etenkin maalaiskunnassa saatiin liitokselle myönteiseksi, puhuttiin uuden kunnan perustamisesta, ei kunnan liittymisestä kaupunkiin. Kunnan nimeksi tuli kuitenkin Jyväskylä ja vaakunaksi Jyväskylän kaupungin vaakuna. Jyväskylän kaupunki oli tuolloin 85 000 asukkaan kaupunki, jota ympäröi maan suurin, 35 000 asukkaan maalaiskunta. Se koostui kolmesta tasavahvasta taajamasta, ja sen kunnantalo sijaitsi keskellä Jyväskylän kaupunkia. Kun Korpilahden 5000 asukkaan laaja ja harvaanasuttu kunta oli jo aiemmin esittänyt liittyvänsä Jyväskylään, muodostui näin 125 000 asukkaan kaupunki, joka nousi maan 7. suurimmaksi kunnaksi ohi Kuopion ja Lahden.

Korpilahti oli liikkeellä hyvissä ajoin jo ennen kuin maalaiskunnassa liitoshalut heräsivät. Se sai neuvoteltua hyvän sopimuksen; lautakuntiin turvattiin korpilahtelaisedustus, Korpilahdelle perustettiin aluelautakunta. Porkkanarahojen kohdentaminen käytännössä yksin Korpilahdelle taattiin. Tämä tulikin myöhemmin kismittämään maalaiskuntalaisia, kun vuoden 2009 alusta olivat nämä kaikki kolme kuntaa yhdessä ja Jyväskylä halusi pitää kiinni sopimuksestaan korpilahtelaisille.

Kaupungin ja maalaiskunnan liitossopimuksessa määriteltiin, että sopimus on voimassa kolme vuotta. Henkilöstön irtisanomissuoja on kuntajakolain 13§:n mukainen viisi vuotta. Sopimuksessa päätettiin, että uuden kunnan kaupunginjohtajaksi siirtyy Jyväskylän kaupungin silloinen johtaja Markku Andersson ja maalaiskunnan kunnanjohtaja Arto Lepistö siirtyy apulaiskaupunginjohtajaksi. Korpilahtisopimuksessa oli turvattu silloiselle kunnanjohtaja Timo Rusaselle ”hänelle soveltuva virka”. Tällä hetkellä hän toimii kaupungissa kehitysjohtajana.

Luottamushenkilöhallinnosta päätettiin, että kaudelle 2009 -2012 valitaan valtuustoon tavanomaisesta poiketen 75 valtuutettua. Päätettiin myös, mitä lautakuntia tulee uudessa kunnassa olemaan. Sopimuksen pitävyys testattiin aika pian oikeudessa. Uusi valtuusto nimittäin päätti, että yhteisen kulttuuri-, liikunta- ja nuorisolautakunnan sijasta kunnassa olisikin kolme erillistä lautakuntaa. Tätä perusteltiin sillä, että sopimus ei kiellä demokratian laajentamista. Päätöksestä valitettiin ja hallinto-oikeus totesi valtuuston päätöksen laittomaksi. Niinpä jo perustetut lautakunnat piti yhdistää. Jotta jo valitut luottamushenkilöt saivat pitää paikkansa valtuustokauden loppuun, muodostettiin uuden lautakunnan alaisuuteen kolme jaostoa.

Liitossopimuksessa päätettiin myös käynnistää Uuden sukupolven organisaation valmistelu niin, että valmista olisi vuoden 2013 alusta. Nyt Uso-prosessi on siinä vaiheessa, että 19.9. valtuusto päättää uudesta luottamushenkilöorganisaatiosta. Esityksen mukaan valtuuston koko putoaa 67:ään, lautakuntien määrä vähenee ja esim. Korpilahti menettää alue- ja maaseutulautakuntansa. Myös kauden alussa uutena aloittanut Tulevaisuus – ja kaupunkisuunnittelulautakunta lakkautetaan. Lautakuntien kokoa uhkaa raju pienentäminen. Paikallisdemokratia pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä.

Liitossopimuksessa mainitut yksittäiset kohteet; koulut, päiväkodit, terveysasemat ovat turvattuja vuoden 2011 loppuun. Maalaiskunta kuului Palokan terveydenhuollon kuntayhtymään ja sen purkautumisen osalta siirtymäkausi päätettiin 31.12.2010 asti. Toisen asteen koulutusta koskien liitossopimuksessa hyväksyttiin, että lukiokoulutus siirretään 1.8.2010 Jyväskylän koulutuskuntayhtymälle, joka on vastannut ammatillisesta koulutuksesta Jyvässeudulla. Tästä oli jo vuosi sitten kehkeytyä iso riita, kun osa päättäjistä ja virkamiehistä katsoi, että lukio joutuu lapsipuolen asemaan ammatillisen koulutuksen yhteydessä. Tällä hetkellä on akuutti kiista, kun Jyväskylän Lyseo rakennuksena oltaisiin siirtämässä muihin tiloihin.

Yksittäisten konkreettisten asioiden lisäksi oli liitossopimuksessa tietysti todettu yhdistymisen edellytykset ja tavoitteet. Uuden kunnan visiot ja strategiat olivat hienoja lauseita, kankeaa kapulakieltä, joka tuskin aukeni päättäjille, kuntalaisista puhumattakaan. Konkreettisempia olivat tavoitteet mm. siitä, että käyttömenojen suhteellinen kasvu olisi pienempi kuin keskimäärin suurissa kaupungeissa. Lainakannan kasvun pysäyttäminen ja ylijäämäiset tilinpäätökset kirjattiin myös tavoitteisiin, samoin investointien supistaminen sekä veroprosentti, joka tuli olemaan 18,5 %. Se merkitsi maalaiskuntalaisille 0.5 %:n ja korpilahtelaisille 1.5 %:n pudotusta veroihin.

Liitossopimusten valmistumisten jälkeen kaikissa kolmessa kunnassa valtuustot tekivät 19.2.2008 päätöksen uuden kunnan perustamisesta. Tiukin äänestys käytiin maalaiskunnassa, jossa pääosin demarit ja vasemmistoliittolaiset olivat vastaan.

Kuntalaisten kuuleminen liitosprosessissa jäi hyvin niukaksi. Kansanäänestysten järjestämiseen ei suostuttu. Maalaiskunnassa asian puolesta kerättiin nimiä niin paljon, että esitys piti viedä valtuustoon, joka päätti, ettei kuntalaisia tarvitse kuulla. Tätä ennen oli kansanäänestystä käsitelty maalaiskunnassa vasemmistoliiton ja kaupungissa skp:n valtuustoaloitteen pohjalta yhtä huonoin tuloksin.

Mitä nyt kuuluu uudelle kunnalle ja sen 130 000 asukkaalle?

Paikallinen ilmaisjakelulehti otsikoi (Suur-Jkl 17.8.2011) ”Kuntaliitos nostaa vieläkin kuohuja pintaan”. Liitoksen vastustajat arvioivat kehityksen olleen odotetunlaista. Rahaa on satsattu keskustan kehittämiseen ja lähipalveluita saa hakea entistä kauempaa. Kuntaliitosta vastustanut korpilahtelainen valtuutettu ei löydä liitoksesta muuta myönteistä kuin, että jätehuolto pelaa nyt taloudellisemmin. Jyväskylän nykyinen talousjohtaja väittää liitoksen jo tuoneen säästöjä. Yhdistymisavustusta saatiin valtiolta 8,5 miljoonaa euroa ja valtionosuusmenetykset kompensoitiin täysimääräisesti. Yhdistymisen jälkeen on jätetty täyttämättä noin 80 % vapautuneista hallintovakansseista, minkä merkitys on vuodessa noin kaksi miljoonaa.

Ei ole helppoa arvioida, mitä muutoksista on tapahtunut kuntaliitoksen takia, mitä olisi tapahtunut muutenkin. Osa terveydenhuollossa tapahtuneista muutoksista on tapahtunut, koska osa naapurikunnista on valinnut Jyväskylän isäntäkuntamallin oman terveydenhoitonsa toteuttamispohjaksi. Näin syntyi JYTE, jonka jaosto on Jyväskylän perusturvalautakunnan alainen.

Palautteen pohjalta on havaittavissa, että kun Palokan terveydenhuollon kuntayhtymän toiminta loppui, moni koki palvelun muuttuneen joustamattomaksi. Enää ei ole ns. aamutunteja lähineuvolassa ja päivystykseen pitää lähteä keskussairaalaan asti. Myös kantakaupungin aluetta vaivannut lääkäripula on levinnyt muuallekin ja aikoja on vaikea saada. Tikkakosken, Palokan ja Vaajakosken terveysasemien on luvattu säilyvän sopimuksen ajan, mutta entä sitten?

Alueellisista sosiaaliasemista ei ollut mitään mainintaa liitossopimuksessa ja niinpä Korpilahtea lukuun ottamatta kaikki alueelliset sosiaaliasemat lakkautettiin vuoden 2010 alusta lukien.

Uudessa Jyväskylässä on toteutettu mittavaa investointiohjelmaa, joka on kohdistunut pääosin peruspalveluihin; kouluihin, päiväkoteihin, terveysasemille. Etenkin maalaiskunnassa kärsittiin jatkuvista sisäilmaongelmista. Olisiko maalaiskunta yksin ryhtynyt kyllin mittaviin uudisrakentamisiin kuten nyt on tehty? Arvelen, että ”leveämmistä harteista” on tässä ollut apua, kun isompaan veronmaksajajoukkoon on voitu tukeutua. Mutta suuruuden ekonomian vallatessa alaa, on vaarana, että jättikouluja keskitetään ydinkeskustaan ja liikenne sen kun lisääntyy. Palokan ja Vaajakosken lukiot siirrettiin kaupungin keskustaan, koska aiemmat tilat olivat epäterveelliset. Korpilahdelta lukio meni oppilaiden puutteen takia, vaikka tilat olivat hienot ja uudet. Nyt Tikkakoski pelkää lukionsa puolesta.

Aiemmin maalaiskunnan ja kaupungin välinen raja saattoi aiheuttaa ongelmia ja kustannuksia mm. koulupuolella. Toisella puolen rajaa saattoi koulussa olla tilaa, mutta sinne ei voitu kulkea kuntarajan yli, koska valtionosuudet olisivat lasten mukana menneet naapurikuntaan. Tästä syystä oman kunnan lapsia kuljetettiin oman kunnan rajojen sisällä olevaan toiseen kouluun. Nyt esim. kasvavan Haukkalan alueen lapset voivat kulkea Kortepohjan suunnan sijasta/lisäksi Keski- Palokan suuntaan. Samanlaista järkevää kehitystä on tapahtunut myös päivähoidossa esim. Kuokkalan – Väinölän alueella. Myös vuorohoidon osalta on isomman kunnan puitteissa tilanne parantunut entisten maalaiskuntalaisten osalta.

Mediassa ehkä eniten on julkisuutta saanut teiden hoitoon kohdistuva kritiikki. Aurauksen taso on entisen maalaiskunnan alueella heikentynyt. Koska tiet on jaettu kiireellisyysluokkiin, se merkinnee, että kaupungin vastuulla olevista teistä aurataan keskustassa olevat tiet ensin ja kaikkein eniten sivussa olevat viimeiseksi.

Vaikka liitoksen myötä maalaiskuntalaisten ja korpilahtelaisten kunnallisvero laski, niin kiinteistövero ja monet taksat vastaavasti heillä nousivat kaupunkilaisten tasolle. En tiedä, onko kukaan laskenut, mikä on ollut henkilökohtaisella tasolla lopputulos taloudellisessa mielessä. Ainakin sosiaaliasemien asiakkailla lisääntyivät bussikulut, kun sosiaaliasema ei ole enää kävelyetäisyydellä. Jyväskyläläiset olivat jo tottuneet, että Tilapalvelu rahastaa kaikesta, eikä mikään tilojen käyttö ole ilmaista. Esim. Korpilahden kylillä oli totuttu kokoontumaan lähikoululla ilmaiseksi. Nyt ollaan tilanteessa, että tiloja on tyhjillään, kun ei kuntalaisilla ole varaa käyttää niitä. Maalaiskunnan käytäntö lasten ja nuorten ilmaisista liikuntapaikoista otettiin käyttöön koko kunnassa ja se oli hieno juttu.

Jyväskylän ja maalaiskunnan yhdyskuntarakenteen ollessa tiiviisti kiinni toisissaan on jo nyt nähtävissä, että maankäytön ja kaavoituksen osalta liitoksesta on ollut hyötyä. Aiemmin kunnat kilpailivat keskenään esim. alueelle sijoittuvista yrityksistä, jolloin kaavoitusratkaisut eivät välttämättä olleet yhdyskuntarakenteen kannalta tarkoituksenmukaisia ja kestävän kehityksen mukaisia. Entisen maalaiskunnan sekä Korpilahden alueilla oli totuttu, että omalle maalle saa rakentaa vähän miten sattuu ja nyt käydään kovaa kritiikkiä, kun uudessa kunnassa pyritään yhdenmukaisiin ratkaisuihin. Haja-asutusalueiden rakentamisen ohjaus on kuitenkin kokonaisuuden kannalta erittäin tärkeä asia.

Jyväskylän kaupungilla on noin 6500 työntekijää. Henkilöstön siirtyminen uuden kunnan palvelukseen tapahtui melko kitkattomasti. Vaikka hallinnon vakansseja niiden vapautuessa ei olekaan täytetty kuin poikkeustapauksissa, on hallinto-organisaatio edelleen raskas. Palkkojen harmonisoinnista tehtiin toteuttamissuunnitelma kolmelle vuodelle ja henkilöstön asemasta tehtiin vielä erillinen sopimus. Kuntien erilaisten työkulttuurien kohtaamisissa etenkin alkuun oli varmasti ongelmia, mutta nyt pahimmat särmät ovat jo hioutuneet. Moni kuitenkin kokee edelleen, että kantakaupungin toimintatavat otetaan käyttöön automaattisesti miettimättä muita vaihtoehtoja.

Kuntaliitoksia perustellaan useimmiten taloudellisilla seikoilla; kunnan talous on niin heikko, että yksin ei pärjätä. Tällä perustelivat korpilahtelaiset liitosesitystään Jyväskylään. Uhkia talouden taivaalla näkivät myös ne maalaiskunnan valtuutetut, jotka muuttivat kantansa liitosmyönteiseksi. Toisaalta kaikki eivät kerro yhtä avoimesti kuin Mari Kiviniemi vuonna 2007, että kyse isompien yksiköiden muodostamisessa on siitä, että saadaan yksityisille palveluille riittävän suuria markkina-alueita. Näin voidaan ajaa alas julkisia palveluja ja lakkauttaa lähipalveluja.

Puheet siitä, että kuntaliitoksissa saadaan päällekkäisyyksiä purettua ja hallintoa kevennettyä ja siten säästöjä aikaan, voivat pitää paikkansa. Mutta tällaiset säästöt eivät ole niin suuria, että niillä olisi olennaista merkitystä. Ja toisaalta voi käydä myös niin, että isompaan yksikköön muodostuu lisää hallinnon portaita ja kustannukset ja byrokratia kasvavat.

Saadaanko sitten säästöjä palveluista? Kuntalaisten tarvitsemat palvelut eivät vähene tai poistu, vaikka kuntaraja poistuukin. Usein väitetään, että liitoksella voidaan saada lisää resursseja palveluihin. Väitän, että säästöjä palveluista saadaan ainoastaan sillä, että palveluja keskitetään ja lähipalveluja lakkautetaan. Tämä pääsääntöisesti heikentää palvelun laatua ja lisää kustannuksia palvelun käyttäjälle.

Usein vedotaan kuntalaisten keskinäiseen tasavertaisuuteen. Uudessa Jyväskylässä palveluverkon harventamista kantakaupungin alueella on nyt helppo perustella sillä, että esim. Korpilahdella kyliltä kirjastoon on paljon pidempi matka kuin jostain kantakaupungin lähiöstä pääkirjastoon. Tietysti ei tule mieleenkään käyttää samaa perustelua toiseen suuntaan, siis kuntalaisten eduksi. Talous jyllää ja nimenomaan markkinatalous, joka sylttytehtaan tavoin syytää meille ratkaisuja, jotka kasvattavat kuntien ja kuntalaisten välisiä tuloeroja.


Vastavirtafestivaali 5.3.2011 Helsinki/Riitta Tynjä

Julkisia palveluja puolustamaan, naisten asemaa parantamaan

Sanotaan, että hyvin toimivat julkiset palvelut on naisen paras ystävä. Tähänastisen elämänkokemukseni perusteella voin kyllä allekirjoittaa tämän väitteen. 70-80-luvuilla lapsiperheen elämää eläneenä muistan lämmöllä lähineuvolan ja päiväkodin ystävällistä ja joustavaa palvelua. Myös lasten sairastuessa apu oli saatavilla. Kaupungin kodinhoitaja tuli hoitamaan lapsia ja samalla hoiti myös väsyneiltä vanhemmilta rempalleen jäänyttä kotia. Siisti koti ja valmis ruoka odottivat työstä palaavia vanhempia, jotka näin saivat lisää voimia arkeensa.

Nykyperheiden elämää kuunnellessa ihmettelen, miten nyt ei ole varaa äitiysvalmennukseen, terveydenhoitajan kotikäynteihin, lapsiperheiden kotiapuun ja moneen muuhun. Vaikka Suomi on rikkaampi kuin koskaan.

Toki moni asia on mennyt myös eteenpäin. Hyvänä esimerkkinä tästä on subjektiivinen päivähoito-oikeus, jota tosin moni taho haluaa nyt purkaa ajattelematta seurauksia sen pidemmälle. 70- luvulla kuuntelin kauhulla parempituloisten työtovereiden tarinaa, kun he joutuivat etsimään yksityistä päivähoitajaa lapsilleen. ”Lapsiparat – ja vanhemmat” – ajattelin. Pienituloisena olin onnekas saadessani lapseni kunnalliseen päivähoitoon, joka ei voinut yksi kaunis aamu ilmoittaa lopettavansa huomenna. Mutta tällaisia uhkakuvia on taas kasvamassa, kun julkisten palvelujen heikentämistahti kiihtyy. Olemme jo joutuneet tottumaan mm. siihen, ettei ole kunnallista koululaisten iltapäivähoitoa. On vain eri tahojen järjestämiä maksullisia kerhoja. Kun yksinhuoltajalla ei ole rahaa kerhomaksuun, lapsi on avain kaulassa ja kännykkä kädessä kotona. Ja vanhempi työssään hätäilee, kuinka pieni koululainen selviää.

Myös kunnallisissa vanhuspalveluissa on tapahtunut huolestuttava muutos, jonka suunta vain voimistuu. Vielä jokin aika sitten apua tarvitseva vanhus sai kotiinsa kokonaisvaltaista apua. Kodinhoitaja tuli ja auttoi erilaisissa arjen asioissa. Nyt ovi vain käy, kun yksi tuo ruokaa, toinen jakaa lääkkeet, kolmas tuo kauppatavarat ja neljäs kyselee kuulumiset. Erikoistumisen ja keskittämisen vimmassa vanhus jää jalkoihin.

Vanhusten määrän kasvaessa kunnissa on nostettu kädet pystyyn väittäen, ettei kunnallisella toiminnalla kasvavaan tarpeeseen kyetä vastaamaan. Ja joku fiksu keksi ratkaisuksi palvelusetelit, joita nyt sitten tungetaan joka paikkaan. Muistamattomalle mummolle lykätään seteli kouraan ja kehotetaan valitsemaan netistä itselleen mieleinen palveluntuottaja. Jos hinta sattuu olemaan seteliä isompi, mummo kaivaa itse kuvettaan. Tai jos ei ole, mistä kaivaa, on sitten ilman palvelua.

Tämä kolahtaa erityisesti ikääntyneisiin naisiin. Tiedetään, että alle köyhyysrajan elävistä on vanhuksia 250 000 ja vanhuksista taas 2/3 naisia. Yli 75- vuotiaista naisista 2/3:lla on pelkkä peruseläke. Vanhustenhoidon tila koskettaa ennen kaikkea siis naisia. Kun ei ole varaa seteleihin, vanhus jää kotiinsa täysin heitteille.

Pasi Holm ja Pentti Arajärvi kirjoittavat (HS 18.2.2011), kuinka julkisten palvelujen ulkoistaminen lisää kansalaisten eriarvoisuutta, eikä loppujen lopuksi tule edes yhtään halvemmaksi. He nostavat esille kuinka markkinavetoisuudessa julkisen vallan suhteellinen osuus palvelujen kustannuksista pienenee ja palvelun käyttäjälle siirretään yhä suurempi taakka maksuosuudesta. Lopulta ollaan tilanteessa, jossa tuotetaan markkinaehtoisia palveluja maksukykyisille ja tasoltaan kehnoja palveluja niille, jotka eivät kykene maksamaan lisähintaa.

Kansaa jaetaan kiivaasti kahtia. Ovat ne, jotka saavat seteleinä ja muulla tavoin (esim. kelakorvaukset) yhteiskunnan tukea yksityisiin palveluihin ja ne, jotka jäävät kunnan entisestään heikkenevien palvelujen varaan. Usein tämä merkitsee pitkää jonoa. Usein tarjotaan vain ei oota.

Vastikään julkistetun tutkimuksen mukaan 80% suomalaisista arvioi, että hyvät julkiset palvelut on paras keino hillitä eriarvoistumista. Nykyisenlaiset julkiset palvelut arvotetaan verojen alentamista tärkeämmäksi.

On koko kansakunnan etu, että meillä on hyvin toimivat julkiset palvelut. Ne estävät meitä jakautumasta kahden kerroksen väkeen. Mutta ennen kaikkea ne luovat turvaa pienituloisille ihmisille, ennen kaikkea naisille. Siksi niitä tulee kynsin hampain puolustaa. Niiden romuttamista ei pidä hyväksyä. Päinvastoin; on vaadittava lisäresurssia niiden kehittämiseksi.


Kampanjateltalla 11.9.2011/Riitta Tynjä

Ensi vuoden budjettiesitykset ovat parhaillaan ”kansan käsittelyssä” – niin valtakunnan kuin kuntien osalta. On aika tehdä kaikkensa, jotta esitetyt heikennykset eivät toteutuisi. On surullista, että liian moni suhtautuu asiaan toteamalla ” ei sille kuitenkaan mitään mahda”. Ja toiset on jopa saatu uskomaan, että meitä uhkaa konkurssi, jos emme leikkaa peruspalveluista.

Oli mielenkiintoista lukea pääministerin talouspoliittisen neuvonantajan Juha Kuisman kirjoitus (HS 9.9.2010), jossa hän toteaa mm., että ”budjettileikkaukset ovat itsessään supistava toimi, joka kerroinvaikutusten takia alentaisi liikkeelle lähtenyttä talouskasvua”. Kuisma jatkaa: ”sosiaalisesti leikkaukset kohdistuisivat yhteiskunnan etumekaniikan takia niiden väestöryhmien etuihin, joilla ei ole äänekästä edunvalvojaa – siis yhteiskunnan vähäosaisiin”. Kuisman mukaan leikkaukset tuottaisivat varmuudella työttömyyttä. Mutta ettei kuulostaisi hallituspuolueen edustajan sanomana liian hyvältä, niin lopussa tulee totuus. Kuisma toteaa hallituksen tekevän itselleen karhunpalveluksen, jos se pyrkii rakenteellisiin uudistuksiin tavalla, joka johtaa vaalitappioon ja lukkiutuvaan muutosvastarintaan. Siis budjetista on tehtävä sellainen, että kansalaiset eivät tajua mitä on tulossa, vaan äänestävät uskollisesti hallituspuolueita.

Vaikka Kuisma toteaa, että julkisen velan osuus bruttokansantuotteesta ei oikeasti ole Suomelle ongelma, hän vaatii kuitenkin leikkausten sijasta rakenteellisia muutoksia. Ikään kuin ne eivät käytännössä johtaisi samaan.

Jo edellisen eduskunnan lanseeraama KUPRU (= kunta- ja palvelurakenneuudistus) on merkinnyt paitsi kuntaliitoksia, myös muutoksia kuntien palvelurakenteissa. Käytännössä tämä on tarkoittanut palvelujen yksityistämistä. Kuntien palveluja on väitetty tehottomiksi. Yksityisille palveluille on tarvittu lisää markkinoita esim. sosiaali- ja terveyspalveluissa. Korostetaan, kuinka kuntien tehtävänä on vain järjestää palvelut – niiden ei enää tarvitse itse niitä tuottaa. Kilpailutuksesta on tullut päivän sana. Ja EU sanelee meille kilpailun ehdot. Mitäpä siihen enää tavallista päättäjäpulliaistakaan tarvitaan? Olemmeko antaneet kaiken päätösvallan käsistämme? Mihin se on johtanut ja mihin vielä johtamassa?

Väite julkisten palvelujen tehottomuudesta on saanut mm. kuntasektorin puhumaan joka käänteessä tuottavuudesta ja sen parantamisesta. Jyväskylän kaupungin hallintokunnat – ja lautakunnat ovat saaneet tehtäväkseen esittää ensi vuoden budjettiin ”tuottavuus- ja tasapainotustavoitteiden” mukaiset leikkaukset. Ja seurauksista olemme saaneet lehdistä lukea.

Mitä sitten on tuottavuuden paraneminen esim. koulutus- terveys- ja sosiaalipalveluissa? Tilastokeskuksen yliaktuaari Olli Savela esittää (Hyvinvointikatsaus 2/2010), että ”jos päiväkodissa tai koulussa ryhmäkokoja suurennetaan, se ilmenee tilastoissa tuottavuuden kasvuna. Haluammeko sellaista tuottavuuden kasvua? Jos lasten hyvinvointiin halutaan panostaa ja ryhmäkokoja pienennetään, tuottavuus heikkenee. Tuottavuus heikkenee myös silloin, kun vanhustenhoidossa lisätään hoitajia ja hoidon laatu paranee, minkä seurauksena sekä asiakkaat että työntekijät voivat paremmin. Tuottavuuden paranemisella tarkoitetaan yksinkertaisesti työntekijämäärän vähentämistä.” Se johtaa palvelun laadun heikkenemiseen. Näin ihmiset saadaan tyytymättömiksi julkiseen palveluun. Ja sitten he ovat mielissään, jos heille tarjotaan laadultaan parempaa yksityistä palvelua – jota yhteiskunta sitten subventoi vaikkapa palveluseteleillä. Näin saadaan julkisen sektorin kaikille tuottamat ja kaikkien ulottuvilla olevat palvelut ajettua alas ja luotua tilalle palvelumarkkinat, jossa maksukyky ratkaisee, saako ja millaista palvelua. Tällaista eriarvoistumiskehitystä maan hallitus ajaa pontevasti. Tällaista SKP ei hyväksy.

Jotta leikkaukset saataisiin läpi, päättäjät tekevät esityksiä, joilla kansalaiset saadaan toisiaan vastaan. Jos otamme annettuna tosiasiana, että Jyväskylässä on pakko laittaa muutama lähikirjasto kiinni, niin silloinhan kaupunginosien ihmiset puolustavat vain omaa kirjastoaan eivätkä välitä, jos toisen alueen kirjasto suljetaan. Nyt olisi tärkeää päästä yhteistyöhön koko kaupungin mittakaavassa. Vain voimien yhdistämisellä saadaan aikaan tuloksia.

Keskusteltaessa lähipalveluista on hyvä nostaa esiin myös, että EU:sta on tullut jotain hyvääkin. Nimittäin Euroopan unioni on määritellyt kestävän kaupunkikehityksen indikaattorit, joiden mukaan keskeiset peruspalvelut pitää järjestää kävelyetäisyydellä. Luulen, että nämä ohjeet Jyväskylässäkin merkitsivät palveluverkon karsimisen sijasta lähipalveluiden lisäämistä.

On myös aika nähdä keisari ilman vaatteita, joka puhuu yhtä ja tekee toista. Samalla kun virkamies puhuu, ettei Jyväskylä saa näivettyä, hän tekee näivettämisesityksiä. Poliitikko puhuu, että Kankaan alueen ostaminen kaupungille on järkevää vaikka se nyt maksaakin, koska se pitkällä tähtäimellä tuottaa tulosta (= rahaa). Mutta ennalta ehkäiseviin toimiin ei löydy rahaa kaupungin budjetissa, vaikka kaikki tietävät niiden pitkällä tähtäimellä tuottavan tulosta. Sen sijaan tehdään lyhytnäköisiä ”säästöpäätöksiä”, joilla vain kasvatetaan menoja. Ja kun menot kasvavat, pitää taas leikata. Leikkausten noidankehä on valmis.

Poliitikkojen on syytä hypätä ulos tuolta kehältä ja syytä asettua yhdessä kuntalaisten kanssa rakentamaan kaikille tasa-arvoista hyvinvointikuntaa, jossa raha ei ratkaise, kuka saa ja millaisia palveluja.


SKP kävelykadulla 5.6.2010/Kettusrahoista/Riitta Tynjä

On kulunut reilut 7 vuotta siitä, kun tehtiin päätös ex-kaupunginjohtaja Pekka Kettusen erorahoista. Asia on näinä vuosina ollut esillä milloin enemmän, milloin vähemmän. On vaadittu pisteen laittamista koko prosessille ja syytetty suurista kustannuksista meitä, jotka olemme valitusten kautta hakeneet oikeutta tässä asiassa. Ehkä lyhyt kertaus asiassa on tarpeen sen näkemiseksi, mistä tässä oikein on ollut kyse.

Kun KH joulukuussa 2003 päätti maksaa 260 00 eron erorahat kj. Pekka Kettuselle, jotta tämä jättäisi hommansa, nousivat kuntalaiset kapinaan. Sen seurauksena KH tammikuussa 2004 pudotti summan 200 00 euroon ja poisti ns. raukeamisehdon. Alunperinhän oli sovittu, että tehty sopimus raukeaa, ellei se saa lainvoimaa tiettyyn aikaan mennessä. Ja valitusten takia tiedettiin, ettei näin kävisi. Hallituksen päätöksestä tehtiin useita oikaisuvaatimuksia ja myöhemmin muutama valitus Hämeenlinnan hallinto-oikeuteen, joka keväällä 2005 totesi, että kaupunginhallitus oli ylittänyt toimivaltansa päättäessään erorahoista.

Nyt, viisi vuotta myöhemmin monien prosessien jälkeen on helppo todeta, että tuolloin, keväällä 2005 olisi hallituksen ja valtuuston pitänyt ottaa lusikka kauniiseen käteensä, todeta tehty virheellinen päätös ja ryhtyä perimään kaupungin kassaan 200 000 euroa, jotka sieltä oli maksettu ilman lainvoimaista päätöstä.

Mutta ei. Jyväskylä jatkoi niskuroimista ja valitti Korkeimpaan hallinto-oikeuteen väittäen, että sillä oli ollut oikeus erorahojen maksamiseen. Vierähti vuosi.

Ja 6.6.2006 Korkein hallinto-oikeus ilmoitti olevansa samaa mieltä Hämeenlinnan hallinto-oikeuden kanssa. Jyväskylän kaupunginhallituksella ei ollut oikeutta tehdä moista päätöstä. No, tällöin viimeistään olisi pitänyt hälytyskellojen soida Jyväskylän kaupungin virkakoneistossa; rahat oli maksettu 30.4.2004 ja nyt elettiin vuotta 2006 – pitäisiköhän ryhtyä rahojen takaisinperimiseen, ettei asia vain ehdi vanhentua? Eikö mitä. Asiaa pohdiskeltiin aikansa ja tammikuussa 2007 valtuustolle tuotiin päätösesitys, että erorahojen takaisinperinnästä luovuttaisiin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun eroraha-asia tuotiin valtuustoon päätettäväksi. Valtuusto päätti – äänestyspäätöksellä – että ei ryhdytä perimään takaisin maksettuja erorahoja. Valtuuston enemmistön mielestä siis tilanne, että kaupungin kassasta oli maksettu 200 000 euroa ilman, että asiasta oli lainvoimaista päätöstä, voitiin painaa villaisella. Itse en tietystikään voinut hyväksyä tällaista ja valitin valtuuston päätöksestä.

Reilu vuosi kului ja Hämeenlinnan hallinto-oikeus katsoi valtuuston ylittäneen toimivaltansa päättäessään luopua perusteettomasti maksettujen rahojen takaisinperinnästä. No, eikö tällöin olisi hälytyskellojen pitänyt soida; elettiin kesää 2008 ja rahat oli maksettu jo keväällä 2004 – olisiko jo kiire laittaa perintä vireille? Eikö mitä, kaupunki itsepintaisesti katsoi, että sillä on oikeus moisten rahojen perimättä jättämiseen ja valitti Korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Perusteluissaan kaupunki ei tuolloin hoksannut viitata siihen, että saatava oli jo vanhentunut – tämä hoksattiin vasta myöhemmin – tarkoituksellako vai tietämättömyyttä? Jos kaupungin virkamiehet olisivat tuolloin valituksen perusteluiksi ymmärtäneet laittaa, että saatava Kettuselta oli vanhentunut, meillä olisi nyt Korkeimman hallinto-oikeuden kanta asiaan. Mutta kaupungin lakimies Annaliisa Lehtisen sanomasta ” ei tullut mieleen”, voi kukin vetää omat johtopäätöksensä.

Kun Korkein hallinto-oikeus elokuussa 2009 totesi olevansa Hämeenlinnan hallinto-oikeuden kanssa samaa mieltä, tuli ylimmällä virkamies- ja luottamusmiesjohdolla hätä käteen. Apuun kutsuttiin arvovaltainen, maan kuulu ja vanhin lakiasiaintoimisto, jonka asiantuntemusta kukaan ei uskaltaisi epäillä. Valtuustolle rustattiin pitkä, vaikeaselkoinen ja monimuotoinen esitys, jota harva uskalsi vastustaa. Nyt myös syksyllä 2008 valittu uusi valtuusto joutui ensimmäistä kertaa asian kanssa nokakkain. Ja tämä oli etenkin uusille valtuutetuille ja vallankin entisen Korpilahden ja Jkl mlk:n päättäjille ihan uusi tilanne. Epäilen, että harva heistä perehtyi asiaan perin pohjin. Useimmat oli saatu ajattelemaan: ”tämä on niin vanha juttu, että annetaan jo olla ja mennään eteenpäin”. Kunnan asioissa on totta kai katsottava eteenpäin, mutta ei vääryyksiäkään voi hyväksyä sillä perusteella, että ne ovat olleet niin kauan olemassa.

Nyt vasta oli valtuustolle tehdyssä päätösesityksessä hoksattu, että ” hei, saatavahan on vanhentunut - ei me enää voidakaan periä”. Tämähän onkin nyt helppo homma. Päättäjät saatiin uskomaan, että näin on ja mitään ei voida. Helppohan oli sen kummempia miettimättä todeta, että vanhenemislain mukaan saatava on vanhentunut, emmekä enää voi periä. Päättäjille tarjottiin helppoa ratkaisua. Monikaan ei tuntunut kysyvän, miksi tätä perustelua ei aiemmin käytetty. Valtuuston enemmistö siis päätti, että perimisestä luovutaan. Vaikka Korkein hallinto-oikeus oli päättänyt, että valtuuston 15.1.2007 tekemä vastaava päätös ei ollut lainmukainen.

Olen moneen kertaan ihmetellyt, miksi tämä taloudellisia vaikeuksiaan valittava kunta itsepintaisesti haluaa olla perimättä 200 00 euroa kunnan kassaan. Se on jopa kahteen otteeseen valittanut Korkeimpaan hallinto-oikeuteen asti, että sillä on oikeus maksaa, eikä sen tarvitse periä.

Viimeisimmästä valtuuston päätöksestä tehdyt valitukset tulivat yllättävän nopeasti Hämeenlinnan hallinto-oikeudesta ja tällä kertaa takki oli kääntynyt. Nyt oli menty helppoon ja halpaan; todettiin saatavan vanhentuneen ja sen takia ei muihin esitettyihin seikkoihin ollut tarvetta ottaa kantaa. Päästiin siis helpolla tässä pitkään kestäneessä jutussa.

Vanhenemislain mukaanhan saatava vanhenee kolmessa vuodessa, ellei sitä ole eri tavoin pidetty vireillä. On tietysti totta, että Jyväskylän kaupunki ei ole koko aikana lähettänyt yhtään laskua tai kirjettä Pekka Kettuselle saatavan johdosta. Mutta kukaan ei voi väittää, etteikö Kettunen olisi ollut tietoinen prosessin vireillä olosta. Se, että me valituksen tehneet kuntalaiset olemme tehneet kaikkemme ilman oikeuden päätöstä maksettujen erorahojen takaisinperimiseksi, sillä ei Hämeenlinnan hallinto-oikeudelle tunnu olevan mitään merkitystä. Vain kaupungin omilla perimistoimilla on merkitystä. Tämä asettaa koko suomalaisen oikeuslaitoksen outoon valoon. Koko kunnallinen muutoksenhakumenettely ja valitusprosessihan voidaan näin estää sillä, että muutoksenhaku käy tarkoituksettomaksi kolmen vuoden vanhenemisajan soveltamisen vuoksi. Jos tässäkään tapauksessa kaupunki itse ei olisi valittanut Korkeimpaan hallinto-oikeuteen keväästä 2005 alkaen, ei aikaa olisi kulunut vuosikausia – puhumattakaan siitä, että kaupunki olisi tyytynyt ensimmäiseen päätökseen ja vetänyt siitä oikeat johtopäätökset.

Oma käsitykseni on, että tässä tapauksessa on kyse niin erityislaatuisesta tapauksesta, että lainsäätäjä ei ole voinut tarkoittaa vanhenemislakia suoraan tällaiseen sovellettavaksi. Siksi ennakkopäätös asiaan olisi haettava Korkeimmasta hallinto-oikeudesta. Tai ainakin olisi Arkadianmäen päättäjien tarkoitusperiä kysyttävä ja kyseenalaistettava.

Ensi kevään eduskuntavaalikamppailussa on kyse mm. siitä, haluammeko tällaisia porsaanreikiä lainsäädäntöömme vai haluammeko oikeudenmukaisia lakeja ja niiden tulkintoja.


Kommenttipuheenvuoro ay-väen rauhanpäivillä 17.1.2009 Jyväskylässä/Riitta Tynjä

Kilpailuyhteiskunta vaikka lapsuuden kustannuksella. Kenellä on moraalinen ja eettinen vastuu?

Lama

Lapsiperheet, lapset ja nuoret joutuivat meillä viime laman maksumiehiksi. Tutkija Minna Salmi on puhunut leikkausten noidankehästä, jossa lasten arkipäivän toimintaympäristö muuttui leikkausten seurauksena esim. ryhmäkokojen kasvaessa. Lasten saamat peruspalvelut heikkenivät. Ongelmat kasvoivat, kun niihin ei varhaisvaiheessa pystytty puuttumaan. Samanaikaisesti vähennettiin resursseja myös erityispalveluista. Työttömyyden ja köyhyyden myötä perheiden omat voimavarat hupenivat. Vaikka yhteiskunnan tuen tarve kasvoi, julkisia palveluja heikennettiin tuntuvasti. Noidankehä oli valmis.

On tärkeä havaita, että lasten aika on erilainen kuin aikuisten aika. Aikuisella on taito orientoitua, sopeutua heikentyneeseen tilanteeseen ja odottaa ajan paranemista. Lapsen elämässä lapsuus voi olla jo ohi, kun muutos parempaan tulee. Kuitenkin noiden vuosien aikana on luotu edellytykset sille, millaisia aikuisia heistä kasvaa.

Talouden käännyttyä kasvuun ei leikkauksia purettu, vaan kunnissa jäi lamavaihde päälle. Tämän päivän nuoret aikuiset ovat eläneet lapsuutensa ja nuoruuteensa laman leikkaamien palvelujen piirissä. Miten tämä vaikuttaa heidän elämässään: työssä, opiskelussa, perheen perustamisessa, omassa vanhemmuudessa?

Itse törmään työssäni näihin nuoriin vanhempiin. Näen, kuinka olemme toistamassa viime laman virheitä. Turvaverkko on niin harva, että moni putoaa siitä läpi ja joutuu kohtuuttomiin tilanteisiin. Moni ei ole päässyt kiinni elämään: opiskelu ei suju, työtä ei ole, tai jos onkin, niin vain pätkissä. Taloudellinen turvattomuus on arkipäivää ja tulevaisuuden suunnittelu vailla pohjaa.

Uuden laman puskiessa nyt päälle, tulee nähdä kuinka korvaamaton merkitys on kaikkien kuntalaisten ulottuvissa olevilla riittävillä ja hyvin toimivilla julkisilla palveluilla. Niillä ehkäistään paitsi inhimillistä hätää, myös taloudellisten kustannusten räjähtämistä käsiin. Paniikkijarrutusten sijasta kunnissa on nyt investoitava ihmisiin. Rakennusinvestointien lisäksi tarvitaan henkilöstölisäystä erityisesti sosiaali- terveys- ja opetustoimiin. Lapsiperheiden avuksi on saatava kodinhoitajia ennen kuin perheistä tulee lastensuojelun asiakkaita. Neuvolat tarvitsevat lisähenkilökuntaa voidakseen tukea perheitä kyllin tiiviisti. Kouluissa on oltava riittävästi terveydenhoitajia, lääkäreitä, kuraattoreja ja psykologeja aiemmin kuin vasta suuren katastrofin jälkeen. Olemattomiin supistettu nuorisotoimi tarvitsee lisää työntekijöitä nuorten pariin.

Työelämä

Työelämän vaatimukset ovat kasvaneet kaiken aikaa. Jatkuvasti kiristyvät tulosvaatimukset muistuttavat työntekijää uhkasta: tulos tai ulos. Kilpailu työpaikoilla ja työpaikoista lisää työntekijöiden stressiä ja kiristää työilmapiiriä. Tutkimusten mukaan pienten lasten isät tekevät todella pitkää päivää. Mistä se kertoo? Perheiden kovista taloudellisista paineista? Työnantajien vaatimuksista ja joustamattomuudesta? Onko kyseessä halu edetä uralla ja pelko, että tipahtaa kelkasta, jos jää joksikin aikaa hoitovapaalle? Vai on kyse jostain muusta?

Määräaikaiset työsuhteet ovat omiaan luomaan epävarmuutta työelämässä. Ei uskalleta sairastua tai jäädä kotiin hoitamaan sairasta lasta, kun työsuhteen jatkuminen on epävarmaa. Määräaikaiset työsuhteet ovat yleisiä juuri perheen perustamisiässä olevilla ja nuorten lapsiperheiden vanhemmilla, etenkin naisilla.

Työssä olevat ihmiset kokevat, etteivät voi työnsä takia viettää aikaa perheensä kanssa niin paljon kuin haluaisivat. Tähän ajanpuutteen kokemiseen vaikuttaa erityisesti tapa, miten meillä organisoidaan työntekoa. Yhä enenevässä määrin on siirrytty "24 tunnin yhteiskuntaan". Vaaditaan, että palveluja on oltava saatavilla aina vuorokaudenajasta ja viikonpäivästä riippumatta. Toisaalta teollisuus on siirtynyt tuotantoon, jossa mitään ei tehdä varastoon, ainoastaan täsmäajoituksella tilausten mukaan. Tällöin työskennellään välillä hyvinkin pitkiä päiviä, välillä ollaan lomautettuina. Talouden vaatimia joustoja on varsin hankala sovittaa yhteen elämiseen lasten kanssa. Lapsiperheiden oma käsitys työelämän joustavuudesta on jotain vallan muuta.

Puhutaan paljon työn ja perheen yhteensovittamisesta, olemassa olevista ongelmista ja niiden ratkaisukeinoista. Nykyhallitus on kirjannut hallitusohjelmaan muun muassa, että "työn ja perhe-elämän yhteensovittamista edistetään kaikessa päätöksenteossa, ja miehiä kannustetaan perhevapaiden pitämiseen." Ihmettelen, että tälläkö tämä 24 tuntia auki oleva yhteiskunta kuvittelee ratkaisevansa työn ja perheen yhteensovittamisen ongelmat.

Päivähoito

Hallitus lupaa luoda perheille aitoja mahdollisuuksia valita lapsilleen paras hoitomuoto. Käytännössä nämä toimet näyttävät olevan yksityisen hoidon tukemisen ja kotihoidontuen kasvattamista. Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan professori Anneli Anttonen on todennut, että pelkkien päivähoitolukujen perusteella Suomi on jonkinlainen kotiäitiyhteiskunta. Anttonen ja Liina Sointu päättelevät Stakesille tekemässään tutkimuksessa "Hoivapolitiikka muutoksessa", että kotihoidontuki syrjäyttää naisia työmarkkinoilta. Heidän mielestään julkisen vallan ei pitäisi tukea sellaista järjestelmää. Ristiriitaiselta tämän kanssa vaikuttaakin se, että hallitus kertoo edistävänsä toimia, joilla vähennetään työmarkkinoiden jakautumista sukupuolen mukaan.

Mutta, miksi naiset sitten jäävät kotiin? Anttosen mukaan kotiin jääminen on osaltaan vastapuhetta työelämän kovuudelle. Se on myös protesti sille, ettei oikeasti ole vaihtoehtoja. Meillä on vahva kokopäivätyön perinne. Olet joko kotona tai työssä, joka ei jousta.

Suomessa on myös mennyt vahvasti läpi hyvän vanhemman malli, jossa alle kolmevuotiaan lapsen on oltava kokopäiväisesti kotona, mieluiten oman äidin kanssa, jotta hänen kehityksensä olisi suotuisaa. Tästä on tullut normi, mikä lisää paineita päivähoidossa olevien lasten vanhemmille.

Kaiken kaikkiaan tämän päivän vanhemmat elävät melkoisessa ristitulessa. Nykyisessä kilpailukykyä korostavassa yhteiskunnassa molempia vanhempia vaaditaan ansiotyöhön. Toisaalta taas vanhempien pitkiä työpäiviä pidetään uhkana lasten hyvinvoinnille. Suomalaiset ovat entistä koulutetumpia, jolloin luontevalta tuntuisi voida tehdä koulutustaan vastaavaa työtä.

Elinkeinoelämä vaatii koulun aloittamisiän laskemista ja opinto-aikojen tehostamista, jotta nuoret saataisiin nykyistä aiemmin työelämään. Muutenkin yhteiskunta vaikuttaa eri tavoin siihen, että lapsuus on kovin lyhyt. Kun lasten vapaa-aika täyttyy harrastuksista toisiin rientämisestä, kaupallisuuden täyttämien tv-ohjelmien katsomisesta tai todellisuutta karkottavien tietokonepelien pelaamisesta, voi rehellisesti sanoa lapsen leikin olevan loppu.

Jatkuvan kasvun ja kilpailun yhteiskunta on väistämättä ristiriidassa oikeudenmukaisuuden periaatteen kanssa - toteaa psykologi Emmi Tuomi viime kesänä ilmestyneessä Vastavirtapamfletissa. Hänen mukaansa jatkuva taloudellinen kasvu tuo yhä enemmän hyvää yhä harvemmille ja yhä lisääntyvää pahoinvointia heikommille. Kun korostetaan yksilön vapautta ja vastuuta omasta elämästään, jää vastuu esimerkiksi lapsen hoidosta, kasvatuksesta ja oppimisesta liiaksi vanhemmille. Lapset eivät tällöin ole tasavertaisessa asemassa keskenään.

Julkisia palveluja tarvitaan, jotta kaikille voidaan turvata oikeus saada tarvitsemaansa huolenpitoa. Työelämää voidaan ja sitä pitää inhimillistää. Yksi hyvä keino tähän on työajan lyhentäminen 30 tuntiin viikossa ansiotasoa alentamatta. Tulee myös päästä siihen, että palkkatyö ei ole ihmiselle koko elämä - kuten eivät myöskään lastenhoito ja kotityöt. Alati kasvavan kilpailun sijasta tarvitsemme enemmän yhteisöllisyyttä, toisista välittämistä, yhdessä tekemistä ja toimimista.