Siellä sun täällä puhuttua

Paikallispolitiikan seminaari 18.9.2011 Tampereella/Riitta Tynjä

Jyvässeudun kokemuksia kuntaliitoksista

Jyväskylän kaupungin, Jyväskylän maalaiskunnan ja Korpilahden kuntaliitos astui voimaan vuoden 2009 alusta. Jotta asenteita etenkin maalaiskunnassa saatiin liitokselle myönteiseksi, puhuttiin uuden kunnan perustamisesta, ei kunnan liittymisestä kaupunkiin. Kunnan nimeksi tuli kuitenkin Jyväskylä ja vaakunaksi Jyväskylän kaupungin vaakuna. Jyväskylän kaupunki oli tuolloin 85 000 asukkaan kaupunki, jota ympäröi maan suurin, 35 000 asukkaan maalaiskunta. Se koostui kolmesta tasavahvasta taajamasta, ja sen kunnantalo sijaitsi keskellä Jyväskylän kaupunkia. Kun Korpilahden 5000 asukkaan laaja ja harvaanasuttu kunta oli jo aiemmin esittänyt liittyvänsä Jyväskylään, muodostui näin 125 000 asukkaan kaupunki, joka nousi maan 7. suurimmaksi kunnaksi ohi Kuopion ja Lahden.

Korpilahti oli liikkeellä hyvissä ajoin jo ennen kuin maalaiskunnassa liitoshalut heräsivät. Se sai neuvoteltua hyvän sopimuksen; lautakuntiin turvattiin korpilahtelaisedustus, Korpilahdelle perustettiin aluelautakunta. Porkkanarahojen kohdentaminen käytännössä yksin Korpilahdelle taattiin. Tämä tulikin myöhemmin kismittämään maalaiskuntalaisia, kun vuoden 2009 alusta olivat nämä kaikki kolme kuntaa yhdessä ja Jyväskylä halusi pitää kiinni sopimuksestaan korpilahtelaisille.

Kaupungin ja maalaiskunnan liitossopimuksessa määriteltiin, että sopimus on voimassa kolme vuotta. Henkilöstön irtisanomissuoja on kuntajakolain 13§:n mukainen viisi vuotta. Sopimuksessa päätettiin, että uuden kunnan kaupunginjohtajaksi siirtyy Jyväskylän kaupungin silloinen johtaja Markku Andersson ja maalaiskunnan kunnanjohtaja Arto Lepistö siirtyy apulaiskaupunginjohtajaksi. Korpilahtisopimuksessa oli turvattu silloiselle kunnanjohtaja Timo Rusaselle ”hänelle soveltuva virka”. Tällä hetkellä hän toimii kaupungissa kehitysjohtajana.

Luottamushenkilöhallinnosta päätettiin, että kaudelle 2009 -2012 valitaan valtuustoon tavanomaisesta poiketen 75 valtuutettua. Päätettiin myös, mitä lautakuntia tulee uudessa kunnassa olemaan. Sopimuksen pitävyys testattiin aika pian oikeudessa. Uusi valtuusto nimittäin päätti, että yhteisen kulttuuri-, liikunta- ja nuorisolautakunnan sijasta kunnassa olisikin kolme erillistä lautakuntaa. Tätä perusteltiin sillä, että sopimus ei kiellä demokratian laajentamista. Päätöksestä valitettiin ja hallinto-oikeus totesi valtuuston päätöksen laittomaksi. Niinpä jo perustetut lautakunnat piti yhdistää. Jotta jo valitut luottamushenkilöt saivat pitää paikkansa valtuustokauden loppuun, muodostettiin uuden lautakunnan alaisuuteen kolme jaostoa.

Liitossopimuksessa päätettiin myös käynnistää Uuden sukupolven organisaation valmistelu niin, että valmista olisi vuoden 2013 alusta. Nyt Uso-prosessi on siinä vaiheessa, että 19.9. valtuusto päättää uudesta luottamushenkilöorganisaatiosta. Esityksen mukaan valtuuston koko putoaa 67:ään, lautakuntien määrä vähenee ja esim. Korpilahti menettää alue- ja maaseutulautakuntansa. Myös kauden alussa uutena aloittanut Tulevaisuus – ja kaupunkisuunnittelulautakunta lakkautetaan. Lautakuntien kokoa uhkaa raju pienentäminen. Paikallisdemokratia pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä.

Liitossopimuksessa mainitut yksittäiset kohteet; koulut, päiväkodit, terveysasemat ovat turvattuja vuoden 2011 loppuun. Maalaiskunta kuului Palokan terveydenhuollon kuntayhtymään ja sen purkautumisen osalta siirtymäkausi päätettiin 31.12.2010 asti. Toisen asteen koulutusta koskien liitossopimuksessa hyväksyttiin, että lukiokoulutus siirretään 1.8.2010 Jyväskylän koulutuskuntayhtymälle, joka on vastannut ammatillisesta koulutuksesta Jyvässeudulla. Tästä oli jo vuosi sitten kehkeytyä iso riita, kun osa päättäjistä ja virkamiehistä katsoi, että lukio joutuu lapsipuolen asemaan ammatillisen koulutuksen yhteydessä. Tällä hetkellä on akuutti kiista, kun Jyväskylän Lyseo rakennuksena oltaisiin siirtämässä muihin tiloihin.

Yksittäisten konkreettisten asioiden lisäksi oli liitossopimuksessa tietysti todettu yhdistymisen edellytykset ja tavoitteet. Uuden kunnan visiot ja strategiat olivat hienoja lauseita, kankeaa kapulakieltä, joka tuskin aukeni päättäjille, kuntalaisista puhumattakaan. Konkreettisempia olivat tavoitteet mm. siitä, että käyttömenojen suhteellinen kasvu olisi pienempi kuin keskimäärin suurissa kaupungeissa. Lainakannan kasvun pysäyttäminen ja ylijäämäiset tilinpäätökset kirjattiin myös tavoitteisiin, samoin investointien supistaminen sekä veroprosentti, joka tuli olemaan 18,5 %. Se merkitsi maalaiskuntalaisille 0.5 %:n ja korpilahtelaisille 1.5 %:n pudotusta veroihin.

Liitossopimusten valmistumisten jälkeen kaikissa kolmessa kunnassa valtuustot tekivät 19.2.2008 päätöksen uuden kunnan perustamisesta. Tiukin äänestys käytiin maalaiskunnassa, jossa pääosin demarit ja vasemmistoliittolaiset olivat vastaan.

Kuntalaisten kuuleminen liitosprosessissa jäi hyvin niukaksi. Kansanäänestysten järjestämiseen ei suostuttu. Maalaiskunnassa asian puolesta kerättiin nimiä niin paljon, että esitys piti viedä valtuustoon, joka päätti, ettei kuntalaisia tarvitse kuulla. Tätä ennen oli kansanäänestystä käsitelty maalaiskunnassa vasemmistoliiton ja kaupungissa skp:n valtuustoaloitteen pohjalta yhtä huonoin tuloksin.

Mitä nyt kuuluu uudelle kunnalle ja sen 130 000 asukkaalle?

Paikallinen ilmaisjakelulehti otsikoi (Suur-Jkl 17.8.2011) ”Kuntaliitos nostaa vieläkin kuohuja pintaan”. Liitoksen vastustajat arvioivat kehityksen olleen odotetunlaista. Rahaa on satsattu keskustan kehittämiseen ja lähipalveluita saa hakea entistä kauempaa. Kuntaliitosta vastustanut korpilahtelainen valtuutettu ei löydä liitoksesta muuta myönteistä kuin, että jätehuolto pelaa nyt taloudellisemmin. Jyväskylän nykyinen talousjohtaja väittää liitoksen jo tuoneen säästöjä. Yhdistymisavustusta saatiin valtiolta 8,5 miljoonaa euroa ja valtionosuusmenetykset kompensoitiin täysimääräisesti. Yhdistymisen jälkeen on jätetty täyttämättä noin 80 % vapautuneista hallintovakansseista, minkä merkitys on vuodessa noin kaksi miljoonaa.

Ei ole helppoa arvioida, mitä muutoksista on tapahtunut kuntaliitoksen takia, mitä olisi tapahtunut muutenkin. Osa terveydenhuollossa tapahtuneista muutoksista on tapahtunut, koska osa naapurikunnista on valinnut Jyväskylän isäntäkuntamallin oman terveydenhoitonsa toteuttamispohjaksi. Näin syntyi JYTE, jonka jaosto on Jyväskylän perusturvalautakunnan alainen.

Palautteen pohjalta on havaittavissa, että kun Palokan terveydenhuollon kuntayhtymän toiminta loppui, moni koki palvelun muuttuneen joustamattomaksi. Enää ei ole ns. aamutunteja lähineuvolassa ja päivystykseen pitää lähteä keskussairaalaan asti. Myös kantakaupungin aluetta vaivannut lääkäripula on levinnyt muuallekin ja aikoja on vaikea saada. Tikkakosken, Palokan ja Vaajakosken terveysasemien on luvattu säilyvän sopimuksen ajan, mutta entä sitten?

Alueellisista sosiaaliasemista ei ollut mitään mainintaa liitossopimuksessa ja niinpä Korpilahtea lukuun ottamatta kaikki alueelliset sosiaaliasemat lakkautettiin vuoden 2010 alusta lukien.

Uudessa Jyväskylässä on toteutettu mittavaa investointiohjelmaa, joka on kohdistunut pääosin peruspalveluihin; kouluihin, päiväkoteihin, terveysasemille. Etenkin maalaiskunnassa kärsittiin jatkuvista sisäilmaongelmista. Olisiko maalaiskunta yksin ryhtynyt kyllin mittaviin uudisrakentamisiin kuten nyt on tehty? Arvelen, että ”leveämmistä harteista” on tässä ollut apua, kun isompaan veronmaksajajoukkoon on voitu tukeutua. Mutta suuruuden ekonomian vallatessa alaa, on vaarana, että jättikouluja keskitetään ydinkeskustaan ja liikenne sen kun lisääntyy. Palokan ja Vaajakosken lukiot siirrettiin kaupungin keskustaan, koska aiemmat tilat olivat epäterveelliset. Korpilahdelta lukio meni oppilaiden puutteen takia, vaikka tilat olivat hienot ja uudet. Nyt Tikkakoski pelkää lukionsa puolesta.

Aiemmin maalaiskunnan ja kaupungin välinen raja saattoi aiheuttaa ongelmia ja kustannuksia mm. koulupuolella. Toisella puolen rajaa saattoi koulussa olla tilaa, mutta sinne ei voitu kulkea kuntarajan yli, koska valtionosuudet olisivat lasten mukana menneet naapurikuntaan. Tästä syystä oman kunnan lapsia kuljetettiin oman kunnan rajojen sisällä olevaan toiseen kouluun. Nyt esim. kasvavan Haukkalan alueen lapset voivat kulkea Kortepohjan suunnan sijasta/lisäksi Keski- Palokan suuntaan. Samanlaista järkevää kehitystä on tapahtunut myös päivähoidossa esim. Kuokkalan – Väinölän alueella. Myös vuorohoidon osalta on isomman kunnan puitteissa tilanne parantunut entisten maalaiskuntalaisten osalta.

Mediassa ehkä eniten on julkisuutta saanut teiden hoitoon kohdistuva kritiikki. Aurauksen taso on entisen maalaiskunnan alueella heikentynyt. Koska tiet on jaettu kiireellisyysluokkiin, se merkinnee, että kaupungin vastuulla olevista teistä aurataan keskustassa olevat tiet ensin ja kaikkein eniten sivussa olevat viimeiseksi.

Vaikka liitoksen myötä maalaiskuntalaisten ja korpilahtelaisten kunnallisvero laski, niin kiinteistövero ja monet taksat vastaavasti heillä nousivat kaupunkilaisten tasolle. En tiedä, onko kukaan laskenut, mikä on ollut henkilökohtaisella tasolla lopputulos taloudellisessa mielessä. Ainakin sosiaaliasemien asiakkailla lisääntyivät bussikulut, kun sosiaaliasema ei ole enää kävelyetäisyydellä. Jyväskyläläiset olivat jo tottuneet, että Tilapalvelu rahastaa kaikesta, eikä mikään tilojen käyttö ole ilmaista. Esim. Korpilahden kylillä oli totuttu kokoontumaan lähikoululla ilmaiseksi. Nyt ollaan tilanteessa, että tiloja on tyhjillään, kun ei kuntalaisilla ole varaa käyttää niitä. Maalaiskunnan käytäntö lasten ja nuorten ilmaisista liikuntapaikoista otettiin käyttöön koko kunnassa ja se oli hieno juttu.

Jyväskylän ja maalaiskunnan yhdyskuntarakenteen ollessa tiiviisti kiinni toisissaan on jo nyt nähtävissä, että maankäytön ja kaavoituksen osalta liitoksesta on ollut hyötyä. Aiemmin kunnat kilpailivat keskenään esim. alueelle sijoittuvista yrityksistä, jolloin kaavoitusratkaisut eivät välttämättä olleet yhdyskuntarakenteen kannalta tarkoituksenmukaisia ja kestävän kehityksen mukaisia. Entisen maalaiskunnan sekä Korpilahden alueilla oli totuttu, että omalle maalle saa rakentaa vähän miten sattuu ja nyt käydään kovaa kritiikkiä, kun uudessa kunnassa pyritään yhdenmukaisiin ratkaisuihin. Haja-asutusalueiden rakentamisen ohjaus on kuitenkin kokonaisuuden kannalta erittäin tärkeä asia.

Jyväskylän kaupungilla on noin 6500 työntekijää. Henkilöstön siirtyminen uuden kunnan palvelukseen tapahtui melko kitkattomasti. Vaikka hallinnon vakansseja niiden vapautuessa ei olekaan täytetty kuin poikkeustapauksissa, on hallinto-organisaatio edelleen raskas. Palkkojen harmonisoinnista tehtiin toteuttamissuunnitelma kolmelle vuodelle ja henkilöstön asemasta tehtiin vielä erillinen sopimus. Kuntien erilaisten työkulttuurien kohtaamisissa etenkin alkuun oli varmasti ongelmia, mutta nyt pahimmat särmät ovat jo hioutuneet. Moni kuitenkin kokee edelleen, että kantakaupungin toimintatavat otetaan käyttöön automaattisesti miettimättä muita vaihtoehtoja.

Kuntaliitoksia perustellaan useimmiten taloudellisilla seikoilla; kunnan talous on niin heikko, että yksin ei pärjätä. Tällä perustelivat korpilahtelaiset liitosesitystään Jyväskylään. Uhkia talouden taivaalla näkivät myös ne maalaiskunnan valtuutetut, jotka muuttivat kantansa liitosmyönteiseksi. Toisaalta kaikki eivät kerro yhtä avoimesti kuin Mari Kiviniemi vuonna 2007, että kyse isompien yksiköiden muodostamisessa on siitä, että saadaan yksityisille palveluille riittävän suuria markkina-alueita. Näin voidaan ajaa alas julkisia palveluja ja lakkauttaa lähipalveluja.

Puheet siitä, että kuntaliitoksissa saadaan päällekkäisyyksiä purettua ja hallintoa kevennettyä ja siten säästöjä aikaan, voivat pitää paikkansa. Mutta tällaiset säästöt eivät ole niin suuria, että niillä olisi olennaista merkitystä. Ja toisaalta voi käydä myös niin, että isompaan yksikköön muodostuu lisää hallinnon portaita ja kustannukset ja byrokratia kasvavat.

Saadaanko sitten säästöjä palveluista? Kuntalaisten tarvitsemat palvelut eivät vähene tai poistu, vaikka kuntaraja poistuukin. Usein väitetään, että liitoksella voidaan saada lisää resursseja palveluihin. Väitän, että säästöjä palveluista saadaan ainoastaan sillä, että palveluja keskitetään ja lähipalveluja lakkautetaan. Tämä pääsääntöisesti heikentää palvelun laatua ja lisää kustannuksia palvelun käyttäjälle.

Usein vedotaan kuntalaisten keskinäiseen tasavertaisuuteen. Uudessa Jyväskylässä palveluverkon harventamista kantakaupungin alueella on nyt helppo perustella sillä, että esim. Korpilahdella kyliltä kirjastoon on paljon pidempi matka kuin jostain kantakaupungin lähiöstä pääkirjastoon. Tietysti ei tule mieleenkään käyttää samaa perustelua toiseen suuntaan, siis kuntalaisten eduksi. Talous jyllää ja nimenomaan markkinatalous, joka sylttytehtaan tavoin syytää meille ratkaisuja, jotka kasvattavat kuntien ja kuntalaisten välisiä tuloeroja.

Vastavirtafestivaali 5.3.2011 Helsinki

Julkisia palveluja puolustamaan, naisten asemaa parantamaan

Sanotaan, että hyvin toimivat julkiset palvelut on naisen paras ystävä. Tähänastisen elämänkokemukseni perusteella voin kyllä allekirjoittaa tämän väitteen. 70-80-luvuilla lapsiperheen elämää eläneenä muistan lämmöllä lähineuvolan ja päiväkodin ystävällistä ja joustavaa palvelua. Myös lasten sairastuessa apu oli saatavilla. Kaupungin kodinhoitaja tuli hoitamaan lapsia ja samalla hoiti myös väsyneiltä vanhemmilta rempalleen jäänyttä kotia. Siisti koti ja valmis ruoka odottivat työstä palaavia vanhempia, jotka näin saivat lisää voimia arkeensa.

Nykyperheiden elämää kuunnellessa ihmettelen, miten nyt ei ole varaa äitiysvalmennukseen, terveydenhoitajan kotikäynteihin, lapsiperheiden kotiapuun ja moneen muuhun. Vaikka Suomi on rikkaampi kuin koskaan.

Toki moni asia on mennyt myös eteenpäin. Hyvänä esimerkkinä tästä on subjektiivinen päivähoito-oikeus, jota tosin moni taho haluaa nyt purkaa ajattelematta seurauksia sen pidemmälle. 70- luvulla kuuntelin kauhulla parempituloisten työtovereiden tarinaa, kun he joutuivat etsimään yksityistä päivähoitajaa lapsilleen. ”Lapsiparat – ja vanhemmat” – ajattelin. Pienituloisena olin onnekas saadessani lapseni kunnalliseen päivähoitoon, joka ei voinut yksi kaunis aamu ilmoittaa lopettavansa huomenna. Mutta tällaisia uhkakuvia on taas kasvamassa, kun julkisten palvelujen heikentämistahti kiihtyy. Olemme jo joutuneet tottumaan mm. siihen, ettei ole kunnallista koululaisten iltapäivähoitoa. On vain eri tahojen järjestämiä maksullisia kerhoja. Kun yksinhuoltajalla ei ole rahaa kerhomaksuun, lapsi on avain kaulassa ja kännykkä kädessä kotona. Ja vanhempi työssään hätäilee, kuinka pieni koululainen selviää.

Myös kunnallisissa vanhuspalveluissa on tapahtunut huolestuttava muutos, jonka suunta vain voimistuu. Vielä jokin aika sitten apua tarvitseva vanhus sai kotiinsa kokonaisvaltaista apua. Kodinhoitaja tuli ja auttoi erilaisissa arjen asioissa. Nyt ovi vain käy, kun yksi tuo ruokaa, toinen jakaa lääkkeet, kolmas tuo kauppatavarat ja neljäs kyselee kuulumiset. Erikoistumisen ja keskittämisen vimmassa vanhus jää jalkoihin.

Vanhusten määrän kasvaessa kunnissa on nostettu kädet pystyyn väittäen, ettei kunnallisella toiminnalla kasvavaan tarpeeseen kyetä vastaamaan. Ja joku fiksu keksi ratkaisuksi palvelusetelit, joita nyt sitten tungetaan joka paikkaan. Muistamattomalle mummolle lykätään seteli kouraan ja kehotetaan valitsemaan netistä itselleen mieleinen palveluntuottaja. Jos hinta sattuu olemaan seteliä isompi, mummo kaivaa itse kuvettaan. Tai jos ei ole, mistä kaivaa, on sitten ilman palvelua.

Tämä kolahtaa erityisesti ikääntyneisiin naisiin. Tiedetään, että alle köyhyysrajan elävistä on vanhuksia 250 000 ja vanhuksista taas 2/3 naisia. Yli 75- vuotiaista naisista 2/3:lla on pelkkä peruseläke. Vanhustenhoidon tila koskettaa ennen kaikkea siis naisia. Kun ei ole varaa seteleihin, vanhus jää kotiinsa täysin heitteille.

Pasi Holm ja Pentti Arajärvi kirjoittavat (HS 18.2.2011), kuinka julkisten palvelujen ulkoistaminen lisää kansalaisten eriarvoisuutta, eikä loppujen lopuksi tule edes yhtään halvemmaksi. He nostavat esille kuinka markkinavetoisuudessa julkisen vallan suhteellinen osuus palvelujen kustannuksista pienenee ja palvelun käyttäjälle siirretään yhä suurempi taakka maksuosuudesta. Lopulta ollaan tilanteessa, jossa tuotetaan markkinaehtoisia palveluja maksukykyisille ja tasoltaan kehnoja palveluja niille, jotka eivät kykene maksamaan lisähintaa.

Kansaa jaetaan kiivaasti kahtia. Ovat ne, jotka saavat seteleinä ja muulla tavoin (esim. kelakorvaukset) yhteiskunnan tukea yksityisiin palveluihin ja ne, jotka jäävät kunnan entisestään heikkenevien palvelujen varaan. Usein tämä merkitsee pitkää jonoa. Usein tarjotaan vain ei oota.

Vastikään julkistetun tutkimuksen mukaan 80% suomalaisista arvioi, että hyvät julkiset palvelut on paras keino hillitä eriarvoistumista. Nykyisenlaiset julkiset palvelut arvotetaan verojen alentamista tärkeämmäksi.

On koko kansakunnan etu, että meillä on hyvin toimivat julkiset palvelut. Ne estävät meitä jakautumasta kahden kerroksen väkeen. Mutta ennen kaikkea ne luovat turvaa pienituloisille ihmisille, ennen kaikkea naisille. Siksi niitä tulee kynsin hampain puolustaa. Niiden romuttamista ei pidä hyväksyä. Päinvastoin; on vaadittava lisäresurssia niiden kehittämiseksi.

11.9.2010 kampanjateltalla/Riitta Tynjä

Ensi vuoden budjettiesitykset ovat parhaillaan ”kansan käsittelyssä” – niin valtakunnan kuin kuntien osalta. On aika tehdä kaikkensa, jotta esitetyt heikennykset eivät toteutuisi. On surullista, että liian moni suhtautuu asiaan toteamalla ” ei sille kuitenkaan mitään mahda”. Ja toiset on jopa saatu uskomaan, että meitä uhkaa konkurssi, jos emme leikkaa peruspalveluista.

Oli mielenkiintoista lukea pääministerin talouspoliittisen neuvonantajan Juha Kuisman kirjoitus (HS 9.9.2010), jossa hän toteaa mm., että ”budjettileikkaukset ovat itsessään supistava toimi, joka kerroinvaikutusten takia alentaisi liikkeelle lähtenyttä talouskasvua”. Kuisma jatkaa: ”sosiaalisesti leikkaukset kohdistuisivat yhteiskunnan etumekaniikan takia niiden väestöryhmien etuihin, joilla ei ole äänekästä edunvalvojaa – siis yhteiskunnan vähäosaisiin”. Kuisman mukaan leikkaukset tuottaisivat varmuudella työttömyyttä. Mutta ettei kuulostaisi hallituspuolueen edustajan sanomana liian hyvältä, niin lopussa tulee totuus. Kuisma toteaa hallituksen tekevän itselleen karhunpalveluksen, jos se pyrkii rakenteellisiin uudistuksiin tavalla, joka johtaa vaalitappioon ja lukkiutuvaan muutosvastarintaan. Siis budjetista on tehtävä sellainen, että kansalaiset eivät tajua mitä on tulossa, vaan äänestävät uskollisesti hallituspuolueita.

Vaikka Kuisma toteaa, että julkisen velan osuus bruttokansantuotteesta ei oikeasti ole Suomelle ongelma, hän vaatii kuitenkin leikkausten sijasta rakenteellisia muutoksia. Ikään kuin ne eivät käytännössä johtaisi samaan.

Jo edellisen eduskunnan lanseeraama KUPRU (= kunta- ja palvelurakenneuudistus) on merkinnyt paitsi kuntaliitoksia, myös muutoksia kuntien palvelurakenteissa. Käytännössä tämä on tarkoittanut palvelujen yksityistämistä. Kuntien palveluja on väitetty tehottomiksi. Yksityisille palveluille on tarvittu lisää markkinoita esim. sosiaali- ja terveyspalveluissa. Korostetaan, kuinka kuntien tehtävänä on vain järjestää palvelut – niiden ei enää tarvitse itse niitä tuottaa. Kilpailutuksesta on tullut päivän sana. Ja EU sanelee meille kilpailun ehdot. Mitäpä siihen enää tavallista päättäjäpulliaistakaan tarvitaan? Olemmeko antaneet kaiken päätösvallan käsistämme? Mihin se on johtanut ja mihin vielä johtamassa?

Väite julkisten palvelujen tehottomuudesta on saanut mm. kuntasektorin puhumaan joka käänteessä tuottavuudesta ja sen parantamisesta. Jyväskylän kaupungin hallintokunnat – ja lautakunnat ovat saaneet tehtäväkseen esittää ensi vuoden budjettiin ”tuottavuus- ja tasapainotustavoitteiden” mukaiset leikkaukset. Ja seurauksista olemme saaneet lehdistä lukea.

Mitä sitten on tuottavuuden paraneminen esim. koulutus- terveys- ja sosiaalipalveluissa? Tilastokeskuksen yliaktuaari Olli Savela esittää (Hyvinvointikatsaus 2/2010), että ”jos päiväkodissa tai koulussa ryhmäkokoja suurennetaan, se ilmenee tilastoissa tuottavuuden kasvuna. Haluammeko sellaista tuottavuuden kasvua? Jos lasten hyvinvointiin halutaan panostaa ja ryhmäkokoja pienennetään, tuottavuus heikkenee. Tuottavuus heikkenee myös silloin, kun vanhustenhoidossa lisätään hoitajia ja hoidon laatu paranee, minkä seurauksena sekä asiakkaat että työntekijät voivat paremmin. Tuottavuuden paranemisella tarkoitetaan yksinkertaisesti työntekijämäärän vähentämistä.” Se johtaa palvelun laadun heikkenemiseen. Näin ihmiset saadaan tyytymättömiksi julkiseen palveluun. Ja sitten he ovat mielissään, jos heille tarjotaan laadultaan parempaa yksityistä palvelua – jota yhteiskunta sitten subventoi vaikkapa palveluseteleillä. Näin saadaan julkisen sektorin kaikille tuottamat ja kaikkien ulottuvilla olevat palvelut ajettua alas ja luotua tilalle palvelumarkkinat, jossa maksukyky ratkaisee, saako ja millaista palvelua. Tällaista eriarvoistumiskehitystä maan hallitus ajaa pontevasti. Tällaista SKP ei hyväksy.

Jotta leikkaukset saataisiin läpi, päättäjät tekevät esityksiä, joilla kansalaiset saadaan toisiaan vastaan. Jos otamme annettuna tosiasiana, että Jyväskylässä on pakko laittaa muutama lähikirjasto kiinni, niin silloinhan kaupunginosien ihmiset puolustavat vain omaa kirjastoaan eivätkä välitä, jos toisen alueen kirjasto suljetaan. Nyt olisi tärkeää päästä yhteistyöhön koko kaupungin mittakaavassa. Vain voimien yhdistämisellä saadaan aikaan tuloksia.

Keskusteltaessa lähipalveluista on hyvä nostaa esiin myös, että EU:sta on tullut jotain hyvääkin. Nimittäin Euroopan unioni on määritellyt kestävän kaupunkikehityksen indikaattorit, joiden mukaan keskeiset peruspalvelut pitää järjestää kävelyetäisyydellä. Luulen, että nämä ohjeet Jyväskylässäkin merkitsivät palveluverkon karsimisen sijasta lähipalveluiden lisäämistä.

On myös aika nähdä keisari ilman vaatteita, joka puhuu yhtä ja tekee toista. Samalla kun virkamies puhuu, ettei Jyväskylä saa näivettyä, hän tekee näivettämisesityksiä. Poliitikko puhuu, että Kankaan alueen ostaminen kaupungille on järkevää vaikka se nyt maksaakin, koska se pitkällä tähtäimellä tuottaa tulosta (= rahaa). Mutta ennalta ehkäiseviin toimiin ei löydy rahaa kaupungin budjetissa, vaikka kaikki tietävät niiden pitkällä tähtäimellä tuottavan tulosta. Sen sijaan tehdään lyhytnäköisiä ”säästöpäätöksiä”, joilla vain kasvatetaan menoja. Ja kun menot kasvavat, pitää taas leikata. Leikkausten noidankehä on valmis.

Poliitikkojen on syytä hypätä ulos tuolta kehältä ja syytä asettua yhdessä kuntalaisten kanssa rakentamaan kaikille tasa-arvoista hyvinvointikuntaa, jossa raha ei ratkaise, kuka saa ja millaisia palveluja.

SKP Kävelykadulla 5.6.2010/Kettusrahoista/Riitta Tynjä

On kulunut reilut 7 vuotta siitä, kun tehtiin päätös ex-kaupunginjohtaja Pekka Kettusen erorahoista. Asia on näinä vuosina ollut esillä milloin enemmän, milloin vähemmän. On vaadittu pisteen laittamista koko prosessille ja syytetty suurista kustannuksista meitä, jotka olemme valitusten kautta hakeneet oikeutta tässä asiassa. Ehkä lyhyt kertaus asiassa on tarpeen sen näkemiseksi, mistä tässä oikein on ollut kyse.

Kun KH joulukuussa 2003 päätti maksaa 260 00 eron erorahat kj. Pekka Kettuselle, jotta tämä jättäisi hommansa, nousivat kuntalaiset kapinaan. Sen seurauksena KH tammikuussa 2004 pudotti summan 200 00 euroon ja poisti ns. raukeamisehdon. Alunperinhän oli sovittu, että tehty sopimus raukeaa, ellei se saa lainvoimaa tiettyyn aikaan mennessä. Ja valitusten takia tiedettiin, ettei näin kävisi. Hallituksen päätöksestä tehtiin useita oikaisuvaatimuksia ja myöhemmin muutama valitus Hämeenlinnan hallinto-oikeuteen, joka keväällä 2005 totesi, että kaupunginhallitus oli ylittänyt toimivaltansa päättäessään erorahoista.

Nyt, viisi vuotta myöhemmin monien prosessien jälkeen on helppo todeta, että tuolloin, keväällä 2005 olisi hallituksen ja valtuuston pitänyt ottaa lusikka kauniiseen käteensä, todeta tehty virheellinen päätös ja ryhtyä perimään kaupungin kassaan 200 000 euroa, jotka sieltä oli maksettu ilman lainvoimaista päätöstä.

Mutta ei. Jyväskylä jatkoi niskuroimista ja valitti Korkeimpaan hallinto-oikeuteen väittäen, että sillä oli ollut oikeus erorahojen maksamiseen. Vierähti vuosi.

Ja 6.6.2006 Korkein hallinto-oikeus ilmoitti olevansa samaa mieltä Hämeenlinnan hallinto-oikeuden kanssa. Jyväskylän kaupunginhallituksella ei ollut oikeutta tehdä moista päätöstä. No, tällöin viimeistään olisi pitänyt hälytyskellojen soida Jyväskylän kaupungin virkakoneistossa; rahat oli maksettu 30.4.2004 ja nyt elettiin vuotta 2006 – pitäisiköhän ryhtyä rahojen takaisinperimiseen, ettei asia vain ehdi vanhentua? Eikö mitä. Asiaa pohdiskeltiin aikansa ja tammikuussa 2007 valtuustolle tuotiin päätösesitys, että erorahojen takaisinperinnästä luovuttaisiin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun eroraha-asia tuotiin valtuustoon päätettäväksi. Valtuusto päätti – äänestyspäätöksellä – että ei ryhdytä perimään takaisin maksettuja erorahoja. Valtuuston enemmistön mielestä siis tilanne, että kaupungin kassasta oli maksettu 200 000 euroa ilman, että asiasta oli lainvoimaista päätöstä, voitiin painaa villaisella. Itse en tietystikään voinut hyväksyä tällaista ja valitin valtuuston päätöksestä.

Reilu vuosi kului ja Hämeenlinnan hallinto-oikeus katsoi valtuuston ylittäneen toimivaltansa päättäessään luopua perusteettomasti maksettujen rahojen takaisinperinnästä. No, eikö tällöin olisi hälytyskellojen pitänyt soida; elettiin kesää 2008 ja rahat oli maksettu jo keväällä 2004 – olisiko jo kiire laittaa perintä vireille? Eikö mitä, kaupunki itsepintaisesti katsoi, että sillä on oikeus moisten rahojen perimättä jättämiseen ja valitti Korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Perusteluissaan kaupunki ei tuolloin hoksannut viitata siihen, että saatava oli jo vanhentunut – tämä hoksattiin vasta myöhemmin – tarkoituksellako vai tietämättömyyttä? Jos kaupungin virkamiehet olisivat tuolloin valituksen perusteluiksi ymmärtäneet laittaa, että saatava Kettuselta oli vanhentunut, meillä olisi nyt Korkeimman hallinto-oikeuden kanta asiaan. Mutta kaupungin lakimies Annaliisa Lehtisen sanomasta ” ei tullut mieleen”, voi kukin vetää omat johtopäätöksensä.

Kun Korkein hallinto-oikeus elokuussa 2009 totesi olevansa Hämeenlinnan hallinto-oikeuden kanssa samaa mieltä, tuli ylimmällä virkamies- ja luottamusmiesjohdolla hätä käteen. Apuun kutsuttiin arvovaltainen, maan kuulu ja vanhin lakiasiaintoimisto, jonka asiantuntemusta kukaan ei uskaltaisi epäillä. Valtuustolle rustattiin pitkä, vaikeaselkoinen ja monimuotoinen esitys, jota harva uskalsi vastustaa. Nyt myös syksyllä 2008 valittu uusi valtuusto joutui ensimmäistä kertaa asian kanssa nokakkain. Ja tämä oli etenkin uusille valtuutetuille ja vallankin entisen Korpilahden ja Jkl mlk:n päättäjille ihan uusi tilanne. Epäilen, että harva heistä perehtyi asiaan perin pohjin. Useimmat oli saatu ajattelemaan: ”tämä on niin vanha juttu, että annetaan jo olla ja mennään eteenpäin”. Kunnan asioissa on totta kai katsottava eteenpäin, mutta ei vääryyksiäkään voi hyväksyä sillä perusteella, että ne ovat olleet niin kauan olemassa.

Nyt vasta oli valtuustolle tehdyssä päätösesityksessä hoksattu, että ” hei, saatavahan on vanhentunut - ei me enää voidakaan periä”. Tämähän onkin nyt helppo homma. Päättäjät saatiin uskomaan, että näin on ja mitään ei voida. Helppohan oli sen kummempia miettimättä todeta, että vanhenemislain mukaan saatava on vanhentunut, emmekä enää voi periä. Päättäjille tarjottiin helppoa ratkaisua. Monikaan ei tuntunut kysyvän, miksi tätä perustelua ei aiemmin käytetty. Valtuuston enemmistö siis päätti, että perimisestä luovutaan. Vaikka Korkein hallinto-oikeus oli päättänyt, että valtuuston 15.1.2007 tekemä vastaava päätös ei ollut lainmukainen.

Olen moneen kertaan ihmetellyt, miksi tämä taloudellisia vaikeuksiaan valittava kunta itsepintaisesti haluaa olla perimättä 200 00 euroa kunnan kassaan. Se on jopa kahteen otteeseen valittanut Korkeimpaan hallinto-oikeuteen asti, että sillä on oikeus maksaa, eikä sen tarvitse periä.

Viimeisimmästä valtuuston päätöksestä tehdyt valitukset tulivat yllättävän nopeasti Hämeenlinnan hallinto-oikeudesta ja tällä kertaa takki oli kääntynyt. Nyt oli menty helppoon ja halpaan; todettiin saatavan vanhentuneen ja sen takia ei muihin esitettyihin seikkoihin ollut tarvetta ottaa kantaa. Päästiin siis helpolla tässä pitkään kestäneessä jutussa.

Vanhenemislain mukaanhan saatava vanhenee kolmessa vuodessa, ellei sitä ole eri tavoin pidetty vireillä. On tietysti totta, että Jyväskylän kaupunki ei ole koko aikana lähettänyt yhtään laskua tai kirjettä Pekka Kettuselle saatavan johdosta. Mutta kukaan ei voi väittää, etteikö Kettunen olisi ollut tietoinen prosessin vireillä olosta. Se, että me valituksen tehneet kuntalaiset olemme tehneet kaikkemme ilman oikeuden päätöstä maksettujen erorahojen takaisinperimiseksi, sillä ei Hämeenlinnan hallinto-oikeudelle tunnu olevan mitään merkitystä. Vain kaupungin omilla perimistoimilla on merkitystä. Tämä asettaa koko suomalaisen oikeuslaitoksen outoon valoon. Koko kunnallinen muutoksenhakumenettely ja valitusprosessihan voidaan näin estää sillä, että muutoksenhaku käy tarkoituksettomaksi kolmen vuoden vanhenemisajan soveltamisen vuoksi. Jos tässäkään tapauksessa kaupunki itse ei olisi valittanut Korkeimpaan hallinto-oikeuteen keväästä 2005 alkaen, ei aikaa olisi kulunut vuosikausia – puhumattakaan siitä, että kaupunki olisi tyytynyt ensimmäiseen päätökseen ja vetänyt siitä oikeat johtopäätökset.

Oma käsitykseni on, että tässä tapauksessa on kyse niin erityislaatuisesta tapauksesta, että lainsäätäjä ei ole voinut tarkoittaa vanhenemislakia suoraan tällaiseen sovellettavaksi. Siksi ennakkopäätös asiaan olisi haettava Korkeimmasta hallinto-oikeudesta. Tai ainakin olisi Arkadianmäen päättäjien tarkoitusperiä kysyttävä ja kyseenalaistettava.

Ensi kevään eduskuntavaalikamppailussa on kyse mm. siitä, haluammeko tällaisia porsaanreikiä lainsäädäntöömme vai haluammeko oikeudenmukaisia lakeja ja niiden tulkintoja.

kommenttipuheenvuoro ay-väen rauhanpäivillä 17.1.2009 Jyväskylässä

Kilpailuyhteiskunta vaikka lapsuuden kustannuksella. Kenellä on moraalinen ja eettinen vastuu?

Lama

Lapsiperheet, lapset ja nuoret joutuivat meillä viime laman maksumiehiksi. Tutkija Minna Salmi on puhunut leikkausten noidankehästä, jossa lasten arkipäivän toimintaympäristö muuttui leikkausten seurauksena esim. ryhmäkokojen kasvaessa. Lasten saamat peruspalvelut heikkenivät. Ongelmat kasvoivat, kun niihin ei varhaisvaiheessa pystytty puuttumaan. Samanaikaisesti vähennettiin resursseja myös erityispalveluista. Työttömyyden ja köyhyyden myötä perheiden omat voimavarat hupenivat. Vaikka yhteiskunnan tuen tarve kasvoi, julkisia palveluja heikennettiin tuntuvasti. Noidankehä oli valmis.

On tärkeä havaita, että lasten aika on erilainen kuin aikuisten aika. Aikuisella on taito orientoitua, sopeutua heikentyneeseen tilanteeseen ja odottaa ajan paranemista. Lapsen elämässä lapsuus voi olla jo ohi, kun muutos parempaan tulee. Kuitenkin noiden vuosien aikana on luotu edellytykset sille, millaisia aikuisia heistä kasvaa.

Talouden käännyttyä kasvuun ei leikkauksia purettu, vaan kunnissa jäi lamavaihde päälle. Tämän päivän nuoret aikuiset ovat eläneet lapsuutensa ja nuoruuteensa laman leikkaamien palvelujen piirissä. Miten tämä vaikuttaa heidän elämässään: työssä, opiskelussa, perheen perustamisessa, omassa vanhemmuudessa?

Itse törmään työssäni näihin nuoriin vanhempiin. Näen, kuinka olemme toistamassa viime laman virheitä. Turvaverkko on niin harva, että moni putoaa siitä läpi ja joutuu kohtuuttomiin tilanteisiin. Moni ei ole päässyt kiinni elämään: opiskelu ei suju, työtä ei ole, tai jos onkin, niin vain pätkissä. Taloudellinen turvattomuus on arkipäivää ja tulevaisuuden suunnittelu vailla pohjaa.

Uuden laman puskiessa nyt päälle, tulee nähdä kuinka korvaamaton merkitys on kaikkien kuntalaisten ulottuvissa olevilla riittävillä ja hyvin toimivilla julkisilla palveluilla. Niillä ehkäistään paitsi inhimillistä hätää, myös taloudellisten kustannusten räjähtämistä käsiin. Paniikkijarrutusten sijasta kunnissa on nyt investoitava ihmisiin. Rakennusinvestointien lisäksi tarvitaan henkilöstölisäystä erityisesti sosiaali- terveys- ja opetustoimiin. Lapsiperheiden avuksi on saatava kodinhoitajia ennen kuin perheistä tulee lastensuojelun asiakkaita. Neuvolat tarvitsevat lisähenkilökuntaa voidakseen tukea perheitä kyllin tiiviisti. Kouluissa on oltava riittävästi terveydenhoitajia, lääkäreitä, kuraattoreja ja psykologeja aiemmin kuin vasta suuren katastrofin jälkeen. Olemattomiin supistettu nuorisotoimi tarvitsee lisää työntekijöitä nuorten pariin.

Työelämä

Työelämän vaatimukset ovat kasvaneet kaiken aikaa. Jatkuvasti kiristyvät tulosvaatimukset muistuttavat työntekijää uhkasta: tulos tai ulos. Kilpailu työpaikoilla ja työpaikoista lisää työntekijöiden stressiä ja kiristää työilmapiiriä. Tutkimusten mukaan pienten lasten isät tekevät todella pitkää päivää. Mistä se kertoo? Perheiden kovista taloudellisista paineista? Työnantajien vaatimuksista ja joustamattomuudesta? Onko kyseessä halu edetä uralla ja pelko, että tipahtaa kelkasta, jos jää joksikin aikaa hoitovapaalle? Vai on kyse jostain muusta?

Määräaikaiset työsuhteet ovat omiaan luomaan epävarmuutta työelämässä. Ei uskalleta sairastua tai jäädä kotiin hoitamaan sairasta lasta, kun työsuhteen jatkuminen on epävarmaa. Määräaikaiset työsuhteet ovat yleisiä juuri perheen perustamisiässä olevilla ja nuorten lapsiperheiden vanhemmilla, etenkin naisilla.

Työssä olevat ihmiset kokevat, etteivät voi työnsä takia viettää aikaa perheensä kanssa niin paljon kuin haluaisivat. Tähän ajanpuutteen kokemiseen vaikuttaa erityisesti tapa, miten meillä organisoidaan työntekoa. Yhä enenevässä määrin on siirrytty "24 tunnin yhteiskuntaan". Vaaditaan, että palveluja on oltava saatavilla aina vuorokaudenajasta ja viikonpäivästä riippumatta. Toisaalta teollisuus on siirtynyt tuotantoon, jossa mitään ei tehdä varastoon, ainoastaan täsmäajoituksella tilausten mukaan. Tällöin työskennellään välillä hyvinkin pitkiä päiviä, välillä ollaan lomautettuina. Talouden vaatimia joustoja on varsin hankala sovittaa yhteen elämiseen lasten kanssa. Lapsiperheiden oma käsitys työelämän joustavuudesta on jotain vallan muuta.

Puhutaan paljon työn ja perheen yhteensovittamisesta, olemassa olevista ongelmista ja niiden ratkaisukeinoista. Nykyhallitus on kirjannut hallitusohjelmaan muun muassa, että "työn ja perhe-elämän yhteensovittamista edistetään kaikessa päätöksenteossa, ja miehiä kannustetaan perhevapaiden pitämiseen." Ihmettelen, että tälläkö tämä 24 tuntia auki oleva yhteiskunta kuvittelee ratkaisevansa työn ja perheen yhteensovittamisen ongelmat.

Päivähoito

Hallitus lupaa luoda perheille aitoja mahdollisuuksia valita lapsilleen paras hoitomuoto. Käytännössä nämä toimet näyttävät olevan yksityisen hoidon tukemisen ja kotihoidontuen kasvattamista. Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan professori Anneli Anttonen on todennut, että pelkkien päivähoitolukujen perusteella Suomi on jonkinlainen kotiäitiyhteiskunta. Anttonen ja Liina Sointu päättelevät Stakesille tekemässään tutkimuksessa "Hoivapolitiikka muutoksessa", että kotihoidontuki syrjäyttää naisia työmarkkinoilta. Heidän mielestään julkisen vallan ei pitäisi tukea sellaista järjestelmää. Ristiriitaiselta tämän kanssa vaikuttaakin se, että hallitus kertoo edistävänsä toimia, joilla vähennetään työmarkkinoiden jakautumista sukupuolen mukaan.

Mutta, miksi naiset sitten jäävät kotiin? Anttosen mukaan kotiin jääminen on osaltaan vastapuhetta työelämän kovuudelle. Se on myös protesti sille, ettei oikeasti ole vaihtoehtoja. Meillä on vahva kokopäivätyön perinne. Olet joko kotona tai työssä, joka ei jousta.

Suomessa on myös mennyt vahvasti läpi hyvän vanhemman malli, jossa alle kolmevuotiaan lapsen on oltava kokopäiväisesti kotona, mieluiten oman äidin kanssa, jotta hänen kehityksensä olisi suotuisaa. Tästä on tullut normi, mikä lisää paineita päivähoidossa olevien lasten vanhemmille.

Kaiken kaikkiaan tämän päivän vanhemmat elävät melkoisessa ristitulessa. Nykyisessä kilpailukykyä korostavassa yhteiskunnassa molempia vanhempia vaaditaan ansiotyöhön. Toisaalta taas vanhempien pitkiä työpäiviä pidetään uhkana lasten hyvinvoinnille. Suomalaiset ovat entistä koulutetumpia, jolloin luontevalta tuntuisi voida tehdä koulutustaan vastaavaa työtä.

Elinkeinoelämä vaatii koulun aloittamisiän laskemista ja opinto-aikojen tehostamista, jotta nuoret saataisiin nykyistä aiemmin työelämään. Muutenkin yhteiskunta vaikuttaa eri tavoin siihen, että lapsuus on kovin lyhyt. Kun lasten vapaa-aika täyttyy harrastuksista toisiin rientämisestä, kaupallisuuden täyttämien tv-ohjelmien katsomisesta tai todellisuutta karkottavien tietokonepelien pelaamisesta, voi rehellisesti sanoa lapsen leikin olevan loppu.

Jatkuvan kasvun ja kilpailun yhteiskunta on väistämättä ristiriidassa oikeudenmukaisuuden periaatteen kanssa - toteaa psykologi Emmi Tuomi viime kesänä ilmestyneessä Vastavirtapamfletissa. Hänen mukaansa jatkuva taloudellinen kasvu tuo yhä enemmän hyvää yhä harvemmille ja yhä lisääntyvää pahoinvointia heikommille. Kun korostetaan yksilön vapautta ja vastuuta omasta elämästään, jää vastuu esimerkiksi lapsen hoidosta, kasvatuksesta ja oppimisesta liiaksi vanhemmille. Lapset eivät tällöin ole tasavertaisessa asemassa keskenään.

Julkisia palveluja tarvitaan, jotta kaikille voidaan turvata oikeus saada tarvitsemaansa huolenpitoa. Työelämää voidaan ja sitä pitää inhimillistää. Yksi hyvä keino tähän on työajan lyhentäminen 30 tuntiin viikossa ansiotasoa alentamatta. Tulee myös päästä siihen, että palkkatyö ei ole ihmiselle koko elämä - kuten eivät myöskään lastenhoito ja kotityöt. Alati kasvavan kilpailun sijasta tarvitsemme enemmän yhteisöllisyyttä, toisista välittämistä, yhdessä tekemistä ja toimimista.

Uusin blogikirjoitus

Ota yhteyttä

Facebook-profiilini

Siellä sun täällä puhuttua